Sydän itkee yksinäisyydestä

Se kaikki saa minut tuntemaan itseni tarpeettomaksi, tyhjäksi. Aivan kuin koko maailma ei huomaisi minua, ihmisetkin kävelevät ohi, sanattomina. Pieni ja nopea katsekontakti tuntemattomalta ihmiseltä ei saa minua tuntemaan itseäni yhtään sen tärkeämmäksi. Edes pieni hymy vastaantulevalta ei pelasta päivääni.


Jokainen hetki ahdistaa, mikään ei paranna oloani. Tunnen, kuinka yksinäisyys velloo sisälläni, sekoittaen tunteeni ja ajatukseni. En pääse eroon siitä, en ollenkaan. Kaikki tuntuu olevan vaikeaa, liian vaikeaa kestettäväksi. Ehkä en selviä eteenpäin, kuljen vain paikallani. Matelen syvässä pimeydessä tarpoen minne sattuu. En löydä tietä pois, en edes osaa etsiä oikeaa reittiä. Kukaan ei ole ohjaamassa minua, vetämässä minua ylös eikä kukaan kuule huutoani.


Vaikka yritän esittää ja näyttää iloiselta, sisälläni on aivan toista. Pidän ulkokuoreni vahvana, en halua kenenkään näkevän tuskaani. Sydän vuotaa kyyneleitä, vaikka samalla yritän nauraa. Kukaan ei tiedä totuutta, kukaan ei epäile mitään.


Ehkä vielä joskus joku pelastaa minut tästä, vie minut pois pimeydestä ja auttaa jaksamaan tulevaisuudessa. Tarvitsen rinnalleni henkilön, joka oikeasti välittää ja ymmärtää minua. Haluan tuntea itseni rakastetuksi ja sivuttaa kaikki negatiiviset tuntemukset. Toivon pääseväni valoon ja lämpöön, pois yksinäisyyden pimeydestä, jäädyttävästä kylmyydestä.


Ehkä joskus, tulevaisuudessa, saan taas tuntea ilon, läheisyyden ja rakkauden positiiviset väreet. Se on suurin toiveeni, unelmani.