En ole kultasi,
kuinka tottuisin hopeaan,
katselemaan muistojamme
kellastuvilla kansion lehdillä,
tietäen vuosien vaihtuvan nopeammin
viimeisiä sivuja kohden?
Jonain päivänä, tiedän,
palaat olkapäätäni vasten,
sillä tarvitset minua vaikket sitä nyt muista,
niinkuin korkeimmatkin oksat
tarvitsevat juuria
vaikka kasvavatkin korkeammalle,
kauemmas.
Olemme silti samaa puuta,
ei kasveta erilleen,
eihän,
ikinä?
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi