Yksin nuotiolla

IPodistakin akku lopussa.
Mp3-soitin, jossa on netti.
Savuke valaisee paperia,
oranssina,
kuin aurinko.

Kuvittelen omaa kuolemaani.
Kirjoituksiani hautajaisissa.
Vieraita.
Kaikkia, joita ajattelin.
Jokaisessa kirjoituksessani.
Kornia.
Maailma ilman tarinoita,
haaveita, fantasioita, tunteita.

Nuotio on juuri sammutettu.
Ajatuksissani huomaan herääväni todellisuuteen,
jossa asiat tapahtuisivat niin kuin niiden kuuluisi.
Muodostaisivat tarinan.
Todellisuuteen, jossa elin lapsenakin.
Keräsin marjoja heinänkorsiin, metsässä, yksin.
Laahustin kouluun, rikkinäisissä farkuissa,
sateisina aamuina.

Havahdun makaamasta maasta,
läheltä uutta kotiani.
Kuunnellen musiikkia,
yksin.
Soittimesta, jonka sain seksiä vastaan.
Olen huora.
Joka makaa yksin,
sammutetun nuotion ääressä.
Hiljaa.

Täysikuu heijastuu kauniisti taivaanrantaan.
Kuulen metsästä rapinaa.
Kirjoitan yksin metsässä.
Kuulen yhä rapinaa.

Kappale, jota kuuntelin entisen rakkaimpani kanssa.
Jota lauloimme yhdessä,
ulkona, puistoissa.
Hetki sitten hän kohenteli nuotiota.

Metsässä rapisee yhä,
kuin sammakko.
Se, ja jokainen matkalleni osuva kappale,
olento, tilanne, on juuri sitä,
mitä ikinä etsin.

Kaikkeus, jokaisessa vesipisarassa.
Jokaisessa äänessä, jonka kuulemme.
Valonsäkeessä, joka meitä koskettaa.

Pimeys, yksinäisyys.
Kaikkeus, värien, merkitysten ja tilanteiden taustalla.
Merkityksemme elämässä.
Jokainen aamu.
Yksinäisyyden ahdistus,
ykseyden onne.
Mystinen maailmankaikkeus.
Meissä itsessämme.

Vaikka sormeni ovat kohmeessa kylmästä,
sammuneesta nuotion lämmöstä.
Auringon valosta.
Otan valokuvia,
salamalla.
Tai ilman.

Vaikka niin monta kertaa pakkasin laukkuni.
Uudelleen.
Minä istun täällä pihalla,
lokit laulaa.

Hän meni pois,
minä olen yhä täällä.
Katselemassa kuuta.
Istumassa maassa.
Kaivelemassa laukkuani,
Kenties olisi aika lopettaa.
Jatkaa matkaa.

Olen yhä ulkona.

Yhtä pihalla kuin aina ennenkin.

Kuun valossa.

Palellen.