Pinnalla

“Kyllähän minä, jos sinäkin…”
Se oli väärä tapa ajatella asioita. Jos sinäkään et niin en minäkään. Kuka idiootti sellaiseenkin hairahtaa, mietin nyt jälkeen päin. En minä silloin tajunnut miten väärin se oli. Oli helpompi sysätä syyt muiden niskoille… Sinun niskoille. Minua kadottaa ja toivon että tiedät sen. Tiedänhän että tiedät, muuten en jaksaisi edes yrittää pysyä kasassa.

Voi miten kaipaan sinua ja kaikkia yhteisiä hetkiämme. Antaisin niin paljon niin vähästä jos voisin nähdä sinut taas. Hassua miten asioiden arvokkuutta ei ikinä huomaa kun ne saa pitää itsellään. Tai sitten sen huomaa liian myöhään, vaikka mikään ei voisikaan olla tarpeeksi aikaisin niiden huomaamiseen. Ehkä me vain olemme alkujaankin tälläisiä jääräpäitä, ehkei meidän kuulukaan huomata, jotta meistä tuntuisi pahalta myöhemmin. Että saisimme kärsiä.

Ei se sinun syysi ollut, että pelkäsit minua. Minun piti olla se vahvempi, joka kantaa meidät molemmat. Se oli minun tehtäväni ja silti yritin sysätä sinulle vallan. Ja mikä pahinta; syytin sinua! Voitko kuvitella? Kun en minäkään voi, miten kukaan muukaan voisi? Totuus ei aina ole kaunis, ja voisin sanoa että tässä tapauksessa se on jo hemmetin ruma. Sinä kun olit vielä niin pienikin ja silti tein sen sinulle. Ethän mitenkään voinut tietää että tarkoitin hyvää. Totta kai sinä pelkäsit minua! Minäkin olisin sinun asemassasi.

Ja nyt suru on niin suuri. Kaipaan sinua koko mittaamattoman ajan. Silloinkin kun en sitä tiedosta olet mielessäni. Pienet korvasi ja vielä pienemmät silmäsi. Illalla kun rauhoitun ja mieleni saa vallan, on kuin olisit taas siinä. Käsissäni. Tunnen pehmeän kosketuksesi. Miksi en voi muistella sinua ilolla ja lämmöllä? Miksi sydämeni täyttää murhe kun näen sinut siinä ja tiedän että kaikki on hyvin? Olen miettinyt, ehkä se on syyllisyys. Ehkä kipeät muistot ovat voimakkaampi kuin ne jotka eivät jättäneet arpia.

Ei, olen melko varma että muistan enemmän iloisia asioita sinusta. Muistan veikeän katseesi ja muistan kaikki ne kerrat jolloin tiesin, että en ikinä unohtaisi sinua. En siksi, että olit ihana, vaan siksi että olit haasteellinen. Olit minulle uusi kokemus ja se oli virkistävää. Uskon että se kasvatti meitä molempia, minua ja jollain tapaa myös sinua ja pientä mieltäsi. Niin, kyllä minä tajusin ja ymmärsin. Et vain tiennyt sitä, enkä ole varma tiesinkö silloin itsekkään. Kuten sanottua, kaikki valkenee liian myöhään.

Joten jos se ei ole syyllisyys, niin mikä sitten? Suru? Murhe? Se ei ole kumpikaan niistä, eikä lukuisista vaihtoehdoista, sillä tiedän nyt. Tiedän että se on rakkaus. Sinä ehkä lähdit, mutta minä jäin! Ajattelitko ikinä sitä? Luulitko, että unohtaisin sinut? Minulle jäi paljon rakkautta, jonka aioin antaa sinulle. Luulin että aika riittäisi ja uskoin rakkauden jossain vaiheessa riittävän sinulle, niin että olisi helpompi päästää irti kun sen aika tulisi.

Kaikesta huolimatta uskon, että tiesit minun muistavan sinut lähtösikin jälkeen. Et vain tainnut ajatella asiaa loppuun asti. Niinhän se aina meni; Sinä olit meistä se tuuli ja minä viiri. Ohjasin sinua parhaani mukaan. Et ajatellut rakkautta, ajattelit vain lämpöä ja sitä miten paljon välitimme toisistamme. Luulit sen kaiken lakastuvan kuin ruusu pakkasessa.

Miten saatoit unohtaa rakkauden? Se jää ikuisiksi ajoiksi muistoksi sinusta ja toivon sinun nyt ymmärtävän, että vaikka olet poissa, rakastan sinua aina. Sinäkin rakastat minua. Ja vaikka minuun koskee, en tahtoisikaan rakkautemme loppuvan, sillä se on ainoa asia, joka pitää sinut luonani. En enää jaksaisi, mutta en tahdo sinun näkevän kun kärsin, joten jaksan. Päivä kerrallaan, vuosien vieriessä. Mutta tiedäthän nyt etten unohda sinua. Vaikka se sattuu ja tuntuu että hajoaisin palasiksi, muistan sinut aina…. Kauniina kuurankukkana sydämeni pinnalla, joka ei ikinä lakastu.