Aika ei ottanut minua ikinä huomioon,
ainoata lastaan,
yksinäistä viisaria
tunnin ja minuutin perijää.
Minullakin oli ystäviä,
mutta äitini kulutti heitä,
he eivät jaksaneet pyristellä vastaan,
ajan hitaasti soljuvassa virrassa.
Jäin siis yksin ajan myötä,
hönkimään tuuleen kysymyksiäni,
jonka kaiut jotkut kuulevat,
toiset taas eivät.
Maailmankaikkeuden pyövelit jättivät minut myöskin rauhaan,
vaikka itkin ja huusin,
vaadin kuolemaa,
sain iäisyyden.
Maailma on liian vahva ja väkevä,
jotta saisin siitä otteen,
se ei irrota,
ei päästä otteestaan,
ei anna minun tippua.
Pysyvyyden illuusio on hakattu minun otsaani,
enkä saa pestyä sitä pois,
äitini on julma,
mutta jumala on julmempi.
Nyt minunkin käteni ovat ryppyiset ja laikukkaat,
hiukseni meren harmaat,
äitini on kuollut pois,
ehkä minäkin saan rauhan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Vahvaa tunnetta, taitavaa kuvausta, sujuvaa ilmaisua! Elämän suuret kysymykset piinaavat ehkä sinua.....
Hieno runo : )
Kiitos sanoistasi : )
Samaistun, samanlaisia kokemuksia.
Vahva ja voimakas runo, koskettava. Rytmi ja sanat vievät hyvin eteenpäin. Pidän kovasti!
haikean kaunis runo, ja koskettava sellainen! veti ihan hiljakseks tää versio.. wow oli ensimmäinen aate tästä teoksestasi!
Huikeaa runoutta siitä, miten olemme vain osia virrassa. Upeaa, kypsää runoutta.
täytyy myöntää etten lukenut tätä loppuun,
ehkä olisi pitänyt, ehkä ei.
mutta tää jotenkin pysäytti
'Minullakin oli ystäviä,
mutta äitini kulutti heitä,'
Upeaa tekstiä. Näin yösydämellä en osaa juuri muuten kommentoida... Hienoa.