Nimetön

Olipa kerran pieni tyttö,
niin onnellinen,
kuin lapsi voi olla

Hän juoksi viljapellolla,
antoi vapauden tuntua
siipiensä alla

Mutta jotain tapahtui,
hän menetti sen,
lapselle kuuluvan viattomuuden

Hänen mielensä kahlittiin,
surullisiin ajatuksiin,
ahdistuksen maailmaan

Kaikki luulivat,
että tyttö on entisensä
Kaikki olisi hyvin

Mutta naamio kasvoillaan,
hän eli päivästä toiseen,
näyttämättä todellisuutta

Kunnes tyttö murtui,
hajosi sirpaleiksi
Kaikkien silmien edessä

Tyttö yritti korjata itsensä,
muut yrittivät korjata
sen mikä oli hajonnut

He onnistuivat siinä,
liimaamaan palat paikoilleen,
tekemään tytöstä ehjän

Mutta kukaan ei huomannut,
pienen palasen puuttuvan,
ei edes tyttö itse

Puuttuvan palan reunat,
terävät kuin lasi,
repivät tyttöä sisältä

Raatelivat hänen sieluaan,
syvintä olemustaan
Vieden ilon jälleen

Ja taas tyttö on siinä,
sirpaleiksi hajotettuna,
siivet revittynä

Miten hänen nyt käy,
kun ei ole ketään,
joka nostaisi hänet taas jaloilleen