osa 1

En todellakaan aikonut myöntää että olisin surullinen ja katkera vain sellaisen pikkuseikan takia, että hänellä oli jo tyttöystävä. Mitä väliä sillä oli? Ei ollut ennenkään ollut. Päätin vain jatkaa kahden tulen välissä-tekniikkaa, ennenpitkää hän valitsisi kuitenkin minut. En ajatellut ollenkaan miltä hänestä tuntuisi, tai miltä hänen tyttöystävästään tuntuisi. Miksi olisi pitänyt ajatella? Vain siksikö että halusin hänen seurustelukumppaniltaan fyysistä mielihyvää, toisarvoista oli se, sopisimmeko edes yhteen, henkisten ominaisuuksiemme puolesta. En minä ollut ennenkään ajatellut sellaisia asioita, enkä koskaan uskonut ajattelevani. Halusin hänet vain hetkeksi, vain siksi aikaa ettei hänen tyttöystävänsä saisi tietää. Vain fyysisten tarpeiden vuoksi. Vai halusinko? Vai uskottelinko niin vain itselleni?

Aina ennen, jo muutaman vuoden ajan, olin ollut sitä mieltä, etten koskaan tarvitsisi ketään. Etten haluaisi enää seurustella tai vakiintua. Ettei minun koskaan tarvitsisi rakastua tai perustaa perhettä, ettei minulla olisi velvollisuuksia siihen. Halusin vain elää helposti ilman seurustelun kahleita.
Viimeisin seurustelusuhteeni päättyi karvaasti, ei minun kohdallani vaan kumppanini kohdalla. Minä jätin hänet ilman ainuttakaan katkeruuden ajatusta, ilman ainuttakaan kyyneltä tai katumuksen aiheuttamaa tunnetta. Tunteettomasti ja kylmästi kerroin hänelle etten halunnut olla enää hänen kanssaan, etten välittänyt hänestä enää.
Hän sen sijaan murtui täysin, joi monta viikkoa eikä osannut vuoteen enää luottaa kehenkään. Minä en välittänyt, ei minun tarvinnut nähdä häntä enää, ei ollut minun ongelmani että hänestä oli tullut tylsä. Luulin ja toivoin siitä päivästä eteenpäin etten haluaisi enää koskaan käydä samaa läpi, seurustelua. Ei minuun ollut sattunut tippaakaan koko yhteisen elämämme aikana, en vain halunnut enää.