Pohjalla oli muutakin kuin sitoutumiskammoni, myös suhteeni parhaaseen ystävääni alkoi rakoilla ja lopulta emme enää puhuneet ollenkaan. Aloin inhota häntä, koska hän nauroi toisten kanssa, koska hän oli yhä se sama ihminen mutta ei enää minun kanssani. Syy oli tietysti myös minussa, oikeastaan pelkästään minussa, sen jälkeen kun lukitsin tunteeni kolmella rautalukolla sydämeeni enkä enää päästänyt niitä pois, hän alkoi kai pelätäkin minua.
Missään välissä en silti ollut onneton, minulla oli kaikki mitä tarvitsin, muutama ihminen kenelle puhua ja kenen kanssa olla. Paljon hyvän päivän tuttuja ja menoja joissa saattoi unohtaa kaiken muun kuin hauskanpidon. Välillä kuuntelin ystävieni ja tuttujeni rakkaushuolia tai uusia ihastumisia, mutta ne eivät enää kiinnostaneet niinkuin ennen. Oli mielenkiintoista kuulla asioita joita ei kaikille kerrottu, mutta ne eivät enää herättäneet mitään tunteita minussa, ei surua silloin kun asia oli murheellinen, eikä iloa silloin kun sain kuulla ihanista asioista. Minusta tuli täysin turta niissä asioissa, pystyin yhä helposti nauramaan ystävieni kanssa ja tuntemaan ilon tunnetta muilla elämän saroilla. Vähitellen myös pelkästään nauraminen oli vaikeaa ja joskus mietin miksi olin ajanut itseni siihen tilanteeseen, miksi olin niin ylpeä etten voinut antaa periksi ja olla taas normaali. Aina silloin palasin takaisin siihen aikaan jolloin solmin sydämeni lyhtypylvääseen, aina silloin muistin hyvin syyn käytökselleni. Ajoittain oli kausia jolloin olin paljon hyvällä tuulella ja ajoittain tunsin niin suuria vihan tunteita etten ollut muistanutkaan että niin voi tuntea. Silloin en ollut enää koskaan yksin, minun ei tarvinnut jakaa yhtäkään tunnetta tai tekoa kenenkään muun kuin itseni kanssa. Sain seuralaisen itsestäni. Toisesta minästä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
