Kävelen hiljaa jokirantaa kohti kaupunkia
Jouluinen valaistus on silmiä kirvelevä,
mutta pysyttelen suurien puiden varjoissa
Varon katsomasta ketään silmiin
Mielessäni on kuva sinusta silloin,
kun olit vielä ehjä
Siitä ei ole pitkää aikaa, mutta
sitten niin äkkiä
Yritin pitää sinua kasassa
omaakin eheyttäni uhmaten
Vierelläsi surullisena katsoin,
kun pikkuhiljaa hämärryit, katosit
Ja joskus kävelimme jokirantaa
pidellen toisiamme kädestä
Tuntuu, että siitä on jo ikuisuus,
vaikka tämä onkin
vasta ensimmäinen joulu yksin
Selite:
Perheongelma sekin kun ei ole perhettä, kuten AK:kin on joskus maininnut...
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Kuvailet kauniisti pois hämärtymistä ja surua. Runosta tarttuu se toivoton tunne, ettei joskus voi kuin katsoa vierestä, kun niin yhtäkkiä ja samalla niin kipeän hitaasti kaikki valuu sormien läpi.
Osui.
Jouluun on kuitenkin vain hetki..
- kaunis runo -