Syvyyksiin

Taas se sama virsi ja nyt jo heti aamusta. "Ootko sää iha hullu! Yritä ny ymmärtää ettei sinne jäälle oo menemistä. Se on vaarallista, mut silti ain vaa iha pakko sinnekki tunkee. Mitä sää sit teet, ku meinaat hukkuu eikä kukaa oo auttamassa!". Ja vastaukseksi aina vaan muminaa. "Noni et sit ees tiiä, mitä tekisit sillo. Miks helvetis sun on ain iha pakko sinne tunkee". Ovi pamahtaa ja syvä hiljaisuus laskeutuu. Ihana oma rauha, ei ääntäkään. Laitan jotain musiikkia metallin tapaista musiikkia soimaan taustalle ja alan lukea. Huomaan kuitenkin jälleen, että olen unohtunut uneksimaan ja hautautunut itsesääliin. Sama vanha juttu. Miksei koskaan mulla, kaikilla muillaki on. Miksei mulla. Oonko yksin vielä eläkepäivinänikin? Olenko ruma? Olenko liian hiljainen? Enkö saisi olla oma itseni? Sekään ei huomaa tai jos huomaa ei halua. Saanko koskaan ketään? Ja lopulta. Tätä vauhtia masennun, jos en lopeta itsesäälissä kieriskelyä. Avaan koneen ja katson olisiko, joku jolle voisi jutella. Joudun taas pettymään, kukaan ei ole paikalla. Yritän keksiä jotain tekemistä, mutta en keksi mitään. On tylsää.

Pitkän miettimisen jälkeen keksin. Voisihan sitä mennä vaikka lenkille, kun ei muutakaan keksi. Lähden ulos ja huomaan, että tie on paksun lumen peitossa ja uumoilen, että jäällä voisi olla helpompi kulkea. Päätän oikaista sitä kautta. Jää on paksua, koska kova pakkanen on ollut yllä jo pitkään. Juoksen ihan rauhassa jäällä. Lumipeite piilottaa jään liukkauden ja sitä on helpompi juosta. Koska musiikki soi taustalla en kuule kuinka jää paikoin ritisee ja paukkuu jalkojeni alla. Juuri oikealla hetkellä hyppään jäältä tielle, enkä edes huomaa, että jää lähes murtui. Seuraavalla kerralla se ei enää kestäisi.

Juoksen kylällä. Paikka, jossa asun on vain pieni paikkakunta eikä asukkaita ole montaa. Katselen juostessani ympärilleni ja huomaan kuinka poika johon olen ihastunut heiluttaa minulle ja lähtee tulemaan vastaan. Olen onneni kukkuloilla, hän huomasi minut vihdoin. sammutan musiikin, joka soi taustalla. Onneksi pakkanen piilottaa punastukseni. Pojan ääni on ihanan pehmeä ja hän pyytää minua ulos perjantaina. Hänellä on kuulemma suunnitelmia ja hän haluaisi toteuttaa ne kanssani. Sovimme tapaavamme huomenna kahvilalla kuudelta. Jatkan iloisesti matkaani.

Kotiin päästyäni sain kuulla jällen saman vanhan valituksen jäälle menosta. Se ei minua enää tippaakaan hätkäyttänyt. Menin vain huoneeseeni omissa ajatuksissani haaveillen. Se ilta tuntui menevän hitaammin kuin mikään koskaan ennen. Odotin ja kuuntelin musiikkia. Tein jopa läksyt jo kohtuullisen ajoissa, ja menin ajoissa nukkumaan, joka todellakin oli harvinaista ja äiti luuli, että olen sairas. Halusin ajan kulkevan nopeammin ja mietin miten sen saisi toteutettua. Lopulta vain nukahdin ajatuksiini ja näin hänestä unta.

Aamulla sain kyydin kouluun, mikä oli erikoista, koska sinne oli vain vaivainen kilometri. Äidillä sattui olemaan asiaa kylälle ja samalla hän halusi estää minua kulkemasta jään poikki. Isä oli töihinsä rientänyt jo ajat sitten, ennen kuin kukaan muu oli ollut vielä edes hereillä. Äiti ei sanonut sanaakaan koko matkan aikana. Hän suri edelleen pikkuveljeni kuolemaa. Pikkuveljeni oli viime talvena päässyt aikaisemmin koulusta ja lähtenyt kotiin omin neuvoinensa. Matkalla hän ei ollut katsonut tarpeeksi tien kummallekin puolelle ja oli jäänyt rekan alle. Koko vuosi oli ollut raskas koko perheelle, mutta erityisesti äidille. Pikkuveli oli ollut vasta kymmenenvuotias. Vihdoin äiti ajoi koulun pihalle ja pääsin kaverieni luokse.

Koulupäivä kului verkkaan ja iltapäivällä äiti tuli jälleen minua vastaan ja vei kotiin. Kun kello oli vihdoin puoli kuusi, lähdin kävelemään kohti kahvilaa. Päätin jälleen oikaista jään poikki, koska tiellä oli paljon lunta. Laitoin musiikin jälleen soimaan taustalle. Jää ritisi ja paukku nyt lujempaa, kuin vielä koskaan aikaisemmin. En tälläkään kertaa kuullut sitä. Yhtäkkiä jää petti jalkojeni alta ja vajosin syvälle hyytävään veteen. Yritin nousta pintaan, mutta kylmä kohmetti ja turrutti rajani enkä pystynyt liikuttamaan niitä, ne eivät enää totelleet. Sitten en enää tuntenut mitään, kaikki oli mustaa, en kuullut enää edes hengitystäni, se oli loppunut.

Äkkiä jokin tarrasi minuun, en tiedä miten sen saatoin tuntea, kun mitään en tuntenut. Oli vielä pitkään pimeää, mutta tunsin kuinka minua kannettiin johonkin ja sitten alkoi lämmetä ja valo alkoi hiljalleen palata taas maahan. Kuulin taas hengitykseni ja sydämeni ja raajani. Silmäni aukesivat ja näin edessäni pojan, johon olin ihastunut. Hän näytti aivan kuin olisi loistanut ja hänen ilmeensä oli yhtä aikaa riemuinen, iloinen ja huolestunut. Joku oli jo kerinnyt soittamaan ambulanssin. Minut vietiin sillä sairaalaan ja poika tuli kyytiin. Kun jonkin aikaa tapahtuneesta oli kulunut, poika kertoi, että oli ollut hyvissä ajoin jo kahvilalla, ja koska oli arvannut minun tulevan jäätä pitkin, oli lähtenyt vastaan. Vähän ennen kuin olin uponnut jäihin hän oli huomannut minut. Tapahtuneen huomattuaan, hän oli äkkiä lähtenyt juoksemaan luokse ja tullut apuun. Hän oli nostanut minut jäistä ja vienyt lähimpään taloon, josta he olivat hälyttäneet apua.

Kului pitkä aika ennen kuin pääsin taas normaaliin arkeen, mutta sen koommin en ole jään kautta oikaissut ja poika on aivan ihana.