Yksin

Joka aamu vanha sama toistuu. Menen koulun pihalle ja piiloudun johonkin välituntialueen pimeään nurkkaan. Olen yksin, pelkään. Nyt, kun rupean muistelemaan, en muista aikaa, jolloin minua en olisi ollut yksin ja jolloin minua ei olisi kiusattu. Itkisin, jos osaisin, mutta en osaa. En osaa puolustautua, en osaa nauraa, en olla. Kun menen kotiin, menen huoneeseeni, suljen oven, teen läksyt ja luen, luen ja luen. Käyn ehkä välillä syömässä. Kun en jaksa lukea, avaan tietokoneeni ja pelaan, pelaan ja pelaan. Kukaan ei tunne minua, en edes itse tunne itseäni, tunnen vain ajatukseni ja ne eivät kerro mitään, koska en pysty ajattelemaan muuta kuin niitä jotka minua kiusaavat. Huomenna on taas aikainen herätys. Menen nukkumaan.
Herään, syön, katson vielä kerran reppuni ja lähden. Kun saavun koulun pihalle, etsin sen saman varjoisan nurkan, johon aina piiloudun ja olen yksin. Kun tunti alkaa, menen sille samalle paikalle, jossa aina istun. Se on se luokan pimein ja huomaamattomin nurkka. Luokalleni on tullut uusi tyttö. Hän näyttää yksinäiseltä ja muut luokkani tytöt tuntuvat karttavan häntä. Minusta hän on aivan tavallinen, vain hiukan muita fiksumpi. Päätän tutustua häneen paremmin, ehkä vihdoin olisi minun vuoro saada ystävä.
Tunnin jälkeen en menekään siihen samaan varjoisaan nurkkaan, johon yleensä, menen tytön luo. Hän on aivan yksin, mutta ei ole etsinyt varjoa kuten minä. Hän on rohkea ja hänestä huokuu lämmin ja ystävällinen tunne. Kun saavun hänen luokseen, hän ei käännä minulle selkäänsä ja lähde muualle, vaan alkaa jutella kuten ystävykset konsanaan. Juttelen hänelle ja huomaan, että tämä todella on mahdollisuuteni.
Vietämme koko päivän yhdessä ja sovimme, että tyttö tulee huomenna koulun jälkeen meille. Unohdan kaikki murheeni, yksinäisyyden, kiusaajat, puutteeni. Osaan taas nauraa ja itkeä, niin kuin silloin viisivuotiaana, jolloin muistan viimeksi nauraneeni. Hyräilen koko matkan aamulla radiosta tullutta biisiä, olen onnellinen, ja mikä parasta en pelkää, en pelkää mitään. Jos voisin, halaisin kaikki maailman ihmiset ja piirtäisin kaikkialle iloisia, nauravia kasvoja. Voi tätä ihanuuden ja autuuden päivää.
Kotona en sulkeudu huoneeseeni, en lue kirjaa, enkä pelaa tietokoneella. Äiti ja isä ihmettelevät iloisuuttani ja kyselevät mitä on tapahtunut. Ja kerron heille koko päivän sisällön, ääriään myöten, jättämättä yhtäkään keskustelua ja tapahtumaa välistä. Jopa pikku siskoni ja pikku veljeni, jotka ovat kaksoset, ihmettelevät ja kuuntelevat. Kaikki on niin hyvin ja ensimmäistä kertaa, koko yhdeksän vuoden aikana odotan, että pääsisin jälleen kouluun.
Seuraavana aamuna heräsin jo ajoissa ja laitoin kaiken kuntoon, niin että sain vielä vähä ylimääräistäkin aikaa. Katsoin ulos, tie kiilsi jään peitossa ja oli erittäin liukas. Kun kello oli taas puoli yhdeksän, otin pyöräni tallista kaikella uhallanikin ja lähdin ajamaan kohti koulua ja ystävääni. Koulupäivä meni hyvin ja meillä oli hauskaa. Nauroimme paljon ja tutustuimme toisiimme paremmin. Päivi kului nopeasti ja koska meillä oli kaksi viimeistä tuntia valinnaisaineita, olimme sopineet tapaavamme koulun portilla.
Minun tuntini loppui ensin ja olin siten myös ensin portilla. Kaikeksi kauhukseni kiusaajani tulivat siihen samaan aikaan ja alkoivat heti haastaa riitaa. Samalla hetkellä, kun he tulivat, muutuin taas siksi pelokkaaksi ja hiljaiseksi tytöksi, joka ei osaa puolustaa itseään. Tuntui kuin kaikki ympärillä hämärtyisi ja muuttuisi isommaksi ja toivoin, että joku osuisi paikalle auttamaan. He alkoivat töniä minua, enkä pystynyt vastustamaan sitä. Maa oli liukas, koko päivän oli ollut pakkasta eikä aamuinen jää ollut päässyt sulamaan. Yhtäkkiä yksi kiusaajista tönäisi vähän lujempaa, toinen ei ottanutkaan takana kiinni, liukastuin ja kaaduin. Jäin siihen makaamaan. Ensin oli kova kipu ja sitten kaikki tunto hävisi. Kuulin enää yksittäisiä ääniä ja kiljahduksia ympäriltäni, yksi niitä oli ystäväni. Sitten kaikki loppui.
Kuulin jälkeen päin, että minulle oli pidetty muistotilaisuus koululla. Nyt istun taivaassa pilven reunalla, ja vihdoin ystäväni on kanssani, monien vuosien odotuksen jälkeen ja saamme olla taas yhdessä ja juosta ajattomilla taivaan niityillä.