He kukonlaulun aikaan aikovat lähteä. He eivät kestä enää, he eivät jaksa enää salailla, eivätkä jaksa enää nähdä vain piilossa. Kaikki on valmista, mutta jotain on tapahtumassa. Joku tai jokin on tulossa kylää kohti.
Kylän porttiin koputetaan. Vartija huutaa: ”Mitä asiaa!” Matala miehen ääni vastaa jotain, jonka vain vartija saattoi kuulla. Vartija avaa portin ja mies astuu sisään, sen jälkeen mies kyselee tietä kylän majataloon.
Miehen saavuttua majataloon hän vuokraa huoneen ja sulkeutuu sinne. Sinä iltana miestä ei enää nähtdä.
Yöllä mies hiipii hiljaa majatalolta portille ja avaa sen. Portista tulee sisään suuri joukko miehiä aseistettuina. He kiertävät jokaisen talon soihdut käsissään.
He kaksi karkulaista, tyttö ja poika ovat hereillä, he eivät saa unta, he miettivät toisiaan ja tulevaa. He kuulevat ääntä ja menevät katsomaan. Huomattuaan miehet, he ottavat tavaransa, pakenevat taloistaan ja menevät muurien ulkopuolelle.
Aamulla nuo kaksi ovat jo kaukana ja kylä hiljainen kuin tyhjä aavikko, kuin siellä ei koskaan ketään olisi asunutkaan.
Illalla joen rannassa nuo kaksi saavat vihdoin olla yhdessä ilman pelkoa, ilman salailua, ilman mitään murhetta öisestä tapahtumasta. He ovat yhdessä ikuisesti, edes kuolema ei heitä erota.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
