Jeniha

Se oli se kesä lukion ykkösen ja kakkosen välillä. Me oltiin koko ajan yhdessä ja välil porukat soitteli perään, et mis oon taas luuhannu koko viikon… ”No missäköhän”, vastasin töykeesti ja välil meinas jäädä kesätyötki vähä hunigolle, ku olin vaa sun kaa. Me kuunneltii vaa kaikkii rakkaus biisei, mitä ny ikinä voi keksii ja oltiin kiin vaa toisissamme, niin et jos ois tullu tuulen puuska, oltais lähetty yhes lentoo, ku jalat oli koko aja irti maast.

Se oli kaunein kesä mitä oon koskaa kokenu tai varmaan koskaan tuun ees kokemaan. Kaikkial oli värejä ja kauniita tuoksuja, linnut laulo ja ruoho oli pehmeetä, aurinko paisto, tuuli oli lämmin ja aamusin kedolla oli heleä koste, jonka pisarat hämähäkin seitissä loisti sateenkaaren väreissä auringon ensisäteissä. Sä pidit muo niin hellästi ja tunsin olevani turvassa, ku olin sun sylissäs.

Tää ois voinu päättyä toisinki, mut sit sait tietää, et sul on paha syöpä, josta et voi selvitä. Me ei kestetty sitä. Ei me haluttu sen antaa pilata koko onnea. Se koski oli niin kaunis ja vaaralliseen näkönen ja niin se oliki, meinaa vaarallinen. Se oli meidän päätös. Ei enää kärsimystä. Me hypättiin käsi kädesä ja oltiin sidottu ne yhteen, ettei edes koski voi viedä meitä toisiltamme. Vesi oli kylmää, se tuli suoraa lähteestä suolta. Se vei tunnon nopeesti ja pian ei me kumpikaan oltu enää täällä.

Me oltiin vierekkäin siellä mihin kaikki ain haaveissaan toivoo pääsevänsä. Siel kirkkaassa ja kauniissa paikassa. Mitä muuta me oltais enää voitu toivoa. Ikuisesti yhessä. meidät löydettiin seuraavana päivänä vierekkäin kosken rannalta kädet yhessä. Se oli ollu joku mettissä samoilija, joka meitit löysi. Ja jo sitä seuraavana päivänä oli lehdes juttu kahdesta nuoresta jotka yhdessä oli syöksyneet kosken kuohuihin. Mut sil ei ollu enää väliä, me oltiin ny yhes.