Hys, hiljaa,
vaatteet päälle,
on mentävä,
äiti sanoi niin.
Miksi, miksi nyt,
minua vielä nukuttaa?
Ei äiti voi selittää,
ei pieni lapsi voi ymmärtää aikuisten maailmaa,
miksi yöhön mentävä on.
Kylmä aamuyö,
vain kuu ja tähdet valona,
rekiura polkuna.
Ympärillä hiljainen, pimeä metsä,
pakkaslumi narskaa askelissa.
Leivänpalaa nakertaen
lapsi askeleitaan äidin tahtiin sovittaa.
Metsän tummat varjot
lasta aristaa.
Äiti, minua väsyttää,
varpaitakin paleltaa,
joko kohta perillä ollaan?
Kohta, aivan kohta,
jaksa vielä vähän.
Kohta tiellä kyytiä odotellaan.
Äiti raskasta laukkua raahaten,
välillä lastakin kantaen.
Hitaasti matka taittuu,
kilometri, kaksi takana on.
Pakkanen poskia nipistää.
Katsohan, tie näkyy jo,
kohta tulee linja-auto,
päästään lämpimään!
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Osaat kuvata tosi selkeästi just kaiken sillä tavalla, että lukija ymmärtää runon tunnetasolla.
Runo ja sen tarina jää mieleen ja pistää ajattelemaan. Hieno on! (:
Riipaiseva ja itse asiassa kyllä kuvittelin alkumetreillä, että jossain kohtaa kuvaan astuu juopotteleva ja paha isä. Mutta lopputulos olikin yllättävä.
Noin varmaan on muuten aikoinaan ollutkin, ikävä kyllä.
Mielettömän hyvä runo.
Tämä käy sydämeeni...
Rakkaus äidin ja lapsen välillä on runossasi läsnä hyvin, hyvin vahvana.
Tuli mieleeni kouluaika, kun pakkasessa kouluun aamuisin asteltiin narskuvin nahkasaappain.
evakonlaulun tunnelmaa nostaa pintaan, erittäin kaunis, koskettava ja aito.
Ei niinkään oikeudenmukainen..
Koskettava silti kuitenkin rakastavasti
kerrottuna tuon ajan vaikeuksista,
sekä äidin ja lapsen yhteekuuluvaisuudesta
kipeidenkin asioiden keskellä.
Hyvin kerrottu.
Runosi imaisi ja niin matkaa tein sinun ja äitisi kanssa
pidin paljon ,vaikka suruinen on tarinasi
Heikompia aina sorsitaan