Unohdus, ainoa joka antaa anteeksi

Myönnän pettyneeni kun peruit tulosi.
Tein omat johtopäätökseni.

Kiitän hetkistä, joita sain kokea kanssasi.
Huhtikuun viimeisenä perjantai-iltana juttelimme kaikesta.
Oli mukavaa.
Nyt olen monessakin mielessä tien haarassa.
En itsekään tiedä mitä tapahtuu.

Olen kuitenkin saanut elämältä paljon, enemmän kuin ikinä osasin odottaa.
Välillä itkettääkin.
En halua olla mikään teflonpinta johon ei mikään tartu.
Haikeus ja ikävä kohtaavat, mutta itkunpirahdus helpottaa.
En halua tulla miksikään itsestäänselvyydeksi, vastausautomaatiksi.

Olen monesti ajatellut, etten saa vaatia ja velkoa muita oman onneni tueksi.
Mutta on niin paljon kysymyksiä.
Miksi halu aiheuttaa tuskaa?
Olen elämäni aikana halunnut toista ihmistä välillä kurkkua kuristaen, kädet täristen, välillä maistellen hetkiä kuin mettä, hunajaa, viiniä...
Ajatukset ovat saaneet minut kukoistamaan.

Kun muistoissa kuljen taakse päin, haluankin mennä eteen päin, loppuun saakka, saada selville kaiken. Haluaisin ottaa selvää, onko rakkaudella tulevaisuus niin kuin rakkaudella on muistoja?

Kun en pääse ajatuksissani eteen päin kohautan olkapäitäni ja ajattelen, tämä on siis loppu -
mutta tiedän, ei pistettä vielä kirjoitettu.

Muistan erään tekstin rakkaudesta, en sanatarkasti mutta jotenkin näin: "Rakkaus on kuin petollinen lapsi, se rikkoo kauneimmat lelunsa. Meidän herkät sydämemme ovat sille leluja vain, rikkomista varten vain. Sulje ovi rakkaudelta, älä välitä sen orpolapsen katseisia kyyneliä, ikäviä muistoja, ei se muuta mukanaan tuo." Mutta teksti jatkuu - "Avaa ovesi rakkaudelle. Vai annatko värisevän lapsen kylmettyä vierellesi? Toivoa se tuo mukanaan kaikesta huolimatta..."

Mutta mikä on rakkauden vastakohtaa kuvaava lause? Se ei ole "vihaan sinua" vaan "ei kiinnosta". Ja juuri tämä "ei kiinnosta" -asenne minua arveluttaa.

Kun ei ole mitään sanomista toiselle, se merkitsee; "jätän sinut", "voit mennä".

Mutta kai se unohdus tulee, se ainoa, joka antaa anteeksi.

Ja sitten olemme muiden ihmisten joukossa.
Me tapaamme sattumalta kaduilla.
Minä katson sinua kaukaa, ylittämättä katua.
Sitten emme näe toisiamme kuukausiin.
Ja ystävät eivät osaa kertoa sinulle minusta sillä he eivät tiedä meidän tuntevan toisiamme.
Ja minä en kerro sinusta kenellekään, sinusta joka olit voimani ja lohtuni.
En voi kysyä keneltäkään, mitä sinulle kuuluu?

Huomaan että yö on tullut.
Ulkona sataa vain heikosti... ikkunasta näen omat kasvoni kuin peilistä, surullisina, vanhentuneina, valuvina, hiljaisina...

Suuri sydämeni on vain pieni elin. Pääni lepää käsissäni kuin pölkyllä, ajattelen, pyyhitään kaikki pois, unohdetaan ja aloitetaan nollasta, nolla, ei mitään, tyhjyys... sinne sanat katoaa...