Sun silmät, veikeys ja koko persoona,
sai mut alusta asti valloitettua.
Oltiin molemmat alkuun varovaisia,
hitaita ja haastavia.
Kysyin sulta ethän karkuun lähde,
jos halaan sua,
tuun ihan lähelle.
Annoit luvan,
sun lähelle tulla,
mut pienellä varauksella,
meidän oli tarkoitus edetä rauhassa,
toisiimme tutustua,
antaa ajan kulua
ja ehkä tunteidenkin tulla.
Mun tunteet kasvoi äkkiä,
olisin halunnut sua usein nähdä,
käden tuntea kädellä.
Aloin tuntea ikävää,
kohtaan tärkeää ystävää.
Toiveissa olit vielä enemmän,
siks sattuu kun tajuan
tän ohi menevän ja heikkenevän,
jutun mulle niin tärkeän.
Pyydän sua usein mun luo tulemaan,
mut jään aina yksin odottamaan,
turhaan.
Koska kai sä jotain pelkäät,
ja siks mulle selän käännät,
mut tänne ikävääni itkemään jätät.
Makaan maassa ja tärisen,
sadannen kyyneleen itken.
Yks kysymys nousee mun huulille,
MIKSI TEIT TÄN MULLE?
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
