Valvon yksin ikuisessa yössä
Mustan pilven taakse verhoutuneena
tahtomattani
se repii ja raastaa
sisältä syö
Huoneeni on ahdas,
se tukehduttaa
en näe eteeni
Suljen silmäni,
vain nähdäkseni liikaa
Haluan paeta
Paeta sinne,
missä veri vapaana virtaa,
sokeasti vaistolla
ja laaksossa soi pehmeä huilu
Mieleni vaeltaa etsien täydellistä utopiaa
Eksyn, vaikka se on minussa
niin kuin se kuollut autiomaakin
Minä itseäni kuristan
Hidas, tahaton itsemurha
Kuin kello,
jonka lyönnit kiihtyvät
ja
hidastuvat...
kunnes...
On vain hiljainen,
upottava tyhjyys
Se minussa elää,
en voi sitä paeta
Halusin vain nukahtaa
olen väsynyt,
sillä mitä muut eivät näe,
se minua öisin valvottaa
Selite:
Tämä on todennäköisesti ensimmäinen todellistakin todellisempi runoni. Tämän edessä olen täysin alaston, aseeton. Jokainen rivi, jokainen sana merkitsee enemmän kuin aikaisemmin. Ehdottomasti henkilökohtaisin tekeleeni.
Paremmin en olisi voinut itseäni tekstiksi pukea.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
