Otan käteen kirjan,
vuosia vanhan kalenterin.
Se on nähnyt elämää,
niinkuin minäkin.
Kuitenkin nuo sivut,
täynnä värejä,
lähes ehjätkin vielä.
Minun elämäni,
vain harmaan sävyjä,
palasina ympäriinsä.
Haluaisin tuhota tuon kirjan,
sivu sivulta repiä palasiksi,
poltaa kannet,
unohtaa silloisen elämäni.
Kuitenkin syvältä sisältäni kuuluu ääni,
joka kieltää kääntämästä selän menneisyydelle.
Tuo ääni käskee minua lukemaan kaiken,
ilot ja tuskat, surut ja huolet.
Katsomaan asioita ulkopuolelta,
huomaamaan, että joku välitti,
toinen satutti.
Joku oli ystävä..
Selite:
Ensimmäinen kirjoitus pitkään aikaan.. Oli vain pakko saada kirjoittaa.. Vaikkei tätä runoksi voikaan kutsua..
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Elämä on arvokasta sellaisena kuin on...iloineen ja suruineen! Vain elämällä eletystä jää niitä muistojakin...kauniisti kirjoitit!
Nätti tämä.
Kirjottaminen on kyllä itselläkin jääny aika vähiin, kun ei tunnu sanojen riittävän kuvailemaan sitä myllyä joka pään sisällä pyörii.. Ja noi uudemmat versiot tuntuukin semmoselta samalta, vanhalta tutulta tekstiltä..