Peltoon kivikkoiseen
Valo välkkyen käy,
luokseen ennättäy,
käy sinne missä on
niin pimeää kaikki,
eikä toivoa näy.
Valo virtailee sinne,
missä joku kaipailee,
yksinään kaikkea suree,
synkkänä elonsa näkee,
jaksa ei enää enempää.
Valolla lempeät kädet,
valopiiriinsä sulkevat hänet,
jonka sydän on surullinen,
ja maailma mustapukuinen,
tienpinta niin kivikkoinen.
Valo maahan lankeaa,
taas varjot pois katoaa
ja lämpö saa saavuttaa,
kunnes kukkaset puhkeaa
sydämeen murtuneeseen.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Hyvin alakuloinen ja kohtalonomainen fiilinki tässä muuten kauniissa ja vaikuttavassa runossa, mutta johan tuo nimikin viittaa siihen, ettei mistään markkinarallista ole kyse.
Tosi hyvä tämä on.
Ihastun aina näihin valorunoihin. Kauniisti lohdullinen sanoma tässä ;)
Hieno!
Tul mieleen se laolu: talaven jäläkeen kevät koettaa päevä pakkasettii voettaa....
Vuan valo seo joka meitä miellyttää ja jota varjottii pelekee.