Toukokuu

Runoilija ButiTalat

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 16.10.2020
Viimeksi paikalla: 27.2.2022 1:14

Asuinpaikka: Helsinki
Sähköposti:
Syntymäpäivä:
-

runoja, tekstejä, en tiedä näille nimeä, mutta ei kai kaikkea tarvitse nimetä
 

Ripustanut värilliset pyykkinarulle. Esittänyt rakastunutta, tanssinut matolta toiselle silmät kiinni, vain hyvinvoivia kasveja, mustimpia multia. Paljon aurinkoa, valoja, varjoja läpi silmäluomien, heijastuksia hänen käsivarsistaan. Öitä lattialla, keskeneräisiä lauseita, ajatuksia, huulen, tuulen välisiä salaisuuksia, ikuisiksi ajoiksi kadonneita henkäyksiä. Yksinpuheluita, hulluutta ja rastaatkin nauravat minulle, minulle. Kuivuneita multia, harmaan ruskeita. Auta, sanonut, auta minua, sanonut kaiken sen, enää ei lauseita, ei sanoja vain märkiä vaatekappaleita ja sadetta. Eikä minusta ole enempää antaa, vain säilyneitä sydämiä ja kuivia kyyneleitä, kyyneleillä pestyjä persialaisia.

Valtakuntia, ne ylettivät aivoni liiloista kiekuroista toisiin ulottuvuuksiin, tähtien taakse, ajatuksia kadonneita. Olen kaatunut ja katunut, eksynyt ja löytänyt, silti tietämätön olemassaolostani. Keväät tuntuvat syksyltä, kevyitä sateita.

...

Puoliksi kahta, puolikas kuu ja puolikas aurinko. Enkä ehkä tee sitäkään oikein, mutta kun rakastan, niin rakastan kokonaan ja kun minuun sattuu, se sattuu koko ajan, kaikkialla. Enkä puolikkaana voi mitään kokonaisuudelleni ja silloin istun vain, tyhjille seinille piirrän valkoisia kuvia. Kaikki avaimet hukassa, eikä sormeni lämpene, liilat. Työnnän, työnnän pois, pois, suljen ikkunat, etten kuulisi tuulia, tuulia pääni sisällä. Jos ne kieltää Jumalan, osoita heille tuulessa aaltoilevaa ruohoa ja tyynessä liitävää lintua. Uskovathan he tuuliin, niihin, joita ei näe. Hän, joka asetteli aivoni liilat kiekurat, kiertää suonissani ja loi minusta puolikkaan.

Eikä siitä voinut väitellä itseni kanssa, ei enää, ei näin myöhään, voi vain uskotella muille. Pääni hänen kämmeniensä välissä, nyökyttelen, hän tuntee minut, kuin puun latvat tuulensa. Emmekä me osaa selittää tunteitamme, ajatuksiamme ja joskus otamme avaimet ja lukitsemme kaiken, lähdemme pois ja kun joku sanoo, kuunteletko edes, kuulimme kaiken ja öisin nukumme, mutta toisaalla. Ja, he suuttuvat meille, koska emme osanneet rakastaa, emmekä välittää, elämme vain itsellemme. Kun tummat pilvet saapuvat, meitä kutsutaan tuulen mukana keskelle myrskyä, ja annamme kaikkemme, vain palataksemme tyyneen tyhjyyteen yksin, yksin. Eikä se ole helppoa, olla ilmaa. Ei ketään näe, ja tuntevat kun haluavat, siksi hän joskus ottaa minusta kiinni ja sanoo, katso minua silmiin, silmiini.

 

….
 

Rakastaa, ei rakastaa. Se lähti sanomatta sanaakaan. Kadulla kuollut kyyhkynen, katolla harakka nauraa räkättää. Ja miten voitkaan väittää, että joskus minusta unelmoit, kun et silmiäsi kiinni koskaan pistänyt. Niin lumoutunut toisiin, laajenevat pupillit. Suljin silmäni, etten olisi sinua tuntenut. Ja huusin mä seinille, vaikkei ne koskaan kuunnellut.
 

….


Toukokuussa sataa, se sade kasvattaa minun hiukseni, annan käsikarvojeni kasvaa, kantaahan nekin elämää. Täysikuu nostattaa pelkoni ja olen kokonainen, eikä mitään tarvitse esittää ja on minussa paljon hyvääkin. Ja kun nyt katson vanhempiani, näen muukalaisia, omia muistoja. Jos olisin silloin tiennyt, että joku päivä seison heidän yllä, ja että vuosi vuodelta rukoukset kasvavat niin suureksi, että ne painavat hartiani alas, niin ehkä en olisi nauranut niin paljon keinuessani korkeuksiin. Niin, he lähtivät pois, kuulin heidän olemuksensa, aamukasteen suoja ruohikolla, raastava hiljaisuus, ja nyt tiedän, etten koskaan tuntenut vanhempiani.
 

Toukokuussa hiukseni kasvavat ja ruohokin vielä märkää, joskus kävelin noilla mailla, ei koskaan enää. Ei se ollut rakkautta, me molemmat odotimme jotain toista, laskeskelimme kiertoja, vartalomme hivuttautuneina kohti kuuta, erehtyen auringoksi. Lauleskelimme yksin, yksin. Enkä sitäkään osaa ehkä oikein, mutta kun rakastan, niin rakastan kaikella mitä minulla on ja joskus menetän kaiken sille mitä ei koskaan ollutkaan.

....

 

Oi niitä kipuja, tiputtelevat tullessaan syntejä, repivät irti ja sitä mukaa laadin uusia, eikä käsi kohta jaksa kantaa, kantaa omaa kirjaa.

 

….


Suljen silmäni, irtaudun, sängyn reunalla istuu pienen pieni tyttö. On sen hiuksissa erivärisiä helmiä, kuminauhoja. Se leikkii auringossa yksin, sen ihossa virtaa jokia, kultasuonia, huolia, napanuoria. Näinä öinä, kun kuukin näyttää vain pimeää, toivoisin halanneeni sitä tyttöä, ottanut syleilyyn ja ehkä se ei olisi kuivunut kasaan, pelännyt aurinkoa. Yrittäisi olla rakastettu edes joskus, jonkun rakastama. Eikä se sulkisi ovia, vaan avaisi ikkunoita, nukkuisi päiväunia auringon alla, ehkä se avaisi lettinsä, söisi taas herneitä ja laulaisi ääneen, katsoisi lapsuuden elokuvia, paljon valokuvia, äänettömiä kyyneleitä.

Hän itki yksin ja silloin ei tuntunut enää niin yksinäiseltä. Meidän vartalomme, ne kurottuivat kohti kuunvaloa, erehtyen auringoksi, emmekä me koskaan kasvaneet, oli lehtemme hailakoita, menetti sävynsä, niin kuin ne parvekkeilla roikkuvat värikkäät pyykit Välimeren auringossa, suloisen suolaisissa tuulissa. Etsimme samoja asioita, vain eri ihmisistä, eri paikoista. Oli suonemme tummat, veremme vähissä, korvattu kivulla ja etsimme rakkautta, jota emme itse pystyneet antamaan, vastaanottamaan. Sillä välin kastelimme toisiamme, mustensimme multiamme ja esitimme rakastuneita, näyttelimme värejä, niitä, joita näki vain auringossa, elimme pimennossa.

Emmekä me koskaan kasvaneet, toipuneet.

 

oletus
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot