Kevät 10.

Keväisin on aina pahinta,
uuden auringon noustessa,
kaiken syntyessä uudelleen.

Ensimmäiset keltaiset kukat saavat minut usein itkemään,
vaikka niiden kauneuden pitäisikin lohduttaa,
olla esinäytös elämän jatkuvuudesta.

Sinun pitäisi nähdä,
mitkä kaikki asiat ovat eri tavalla,
kuin silloin kun lähdit.

Perheemme on muuttunut,
mutta vain hyvällä tavalla.
Paras ystäväsi on yhä täällä ja kaipaa sinua.
(Niin kuin minäkin.)

Olen muuttanut kaksi kertaa,
vaihtanut paikkakuntaakin.
Et ehkä pitäisi tästä asunnosta.
(Kuten en minäkään.)

Et käynyt koskaan tässä kaupungissa,
enkä minäkään uskonut tänne koskaan päätyväni,
mutta toisin kävi.
(Tuntui pahalta jättää entinen.)

Aloitin koulun,
vaikka silloin uhmakkaasti vannoinkin sinulle,
etten enää sitä koskaan tekisi.
(Älä koskaan sano "ei koskaan", muistutit.)

Ystäväsi muistelevat sinua aina silloin tällöin,
ja pystyn näkemään heidän silmistään,
että hekin tuntevat yhä sen tuskan.
(Etkä voi ymmärtää, kuinka paljon se sattuu.)

Olen säilyttänyt sinusta muistoja,
en vain sydämessäni,
vaan myös joitain tavaroitasi.
(Vaikka pitäisitkin sitä höpsönä.)

Ja aina kun jokin niistä osuu käteeni,
en voi olla vieläkään pysähtymättä,
ja tuntematta sitä kuinka säryn jälleen.
(Eikä se kipu ole vieläkään hellittänyt.)

Välillä kaipaan sinua niin kovin,
että haluan lähteä jo itsekin,
vain nähdäkseni sinut jälleen.
(Rukoilen voimaa tehdäkseni sen.)

Ehkä se oletkin sinä,
joka estää minua aina viime tingassa,
laskee käteni ja hyssyttelee.

Niinä öinä itken kuin lapsi,
luulen tukehtuvani siihen kaikkeen,
ja kuitenkin jotenkin aina selviän.
(Aamuauringon noustessa tuntuu hieman paremmalta.)

En ole koskaan sanonut kenellekään rakastavani,
mutta sinua minä taisin rakastaa.
Rakastin todella enemmän kuin mitään muuta.
(Sitä rakkautta ei kukaan pysty ottamaan pois.)

Kaipaan, rakastan ja toivon,
että näemme jälleen.

Ja kun se aika koittaa,
sinä keväänä kukaan ei vie meitä enää toisiltamme, koskaan.