Kaipauksen vuodenajat

Olen merkinnyt jokaisen päivän,
jokaisen kuukauden,
jokaisen tunnin.
Kolmesataaviisikymmentäkolme päivää
ja muutama aamuyön tunti,
kun kukaan ei ollut näkemässä.

Olen nähnyt kevään tulevan jälkeesi,
lintujen palaavan,
puiden uusien lehtien synnyn.
Kunpa olisit nähnyt sen myös,
ajan kun luonto heräsi jälleen,
tervehti maailmaa talven jälkeen.

Minä seisoin silloin laiturilla,
katselin meren elämää,
valkoisia vaahtopäitä kesäauringon lämmittäminä.
Ja kaipasin niitä yhteisiä kesäretkiä,
jotka meillä piti olla edessä,
vielä tulevinakin vuosina.

Keräsin syksyn kellastuneet lehdet,
kun luonto jälleen valmistautui nukkumaan,
laitoin ne kansiosi väliin.
Enkä voinut olla itkemättä,
olla ajattelematta sinua ja uskoa,
että kaikki olikin vain pahaa unta.

Ja talven valkeat hiutaleet,
olisin nekin tahtonut kerätä,
laittaa muistoksi sinusta.
Mutta pelkästä kosketuksesta ne sulivat,
katosivat kaikessa hiljaisuudessa,
kuten sinäkin sinä yönä.

Kolmesataaviisikymmentäkolme päivää.

Muutama hiljaisuuden tunti.

Enkä silti voi uskoa sitä todeksi.