Kirje Sinkulle

Marraskuun sateinen ilta painoi Helsinkiä harmaaksi. Ikkunan takana maailma oli hiljainen, mutta Karilla oli lämmin kupillinen kahvia ja pää täynnä ajatuksia. Hän oli 68-vuotias, hyväntuulinen mies, joka ei ollut koskaan menettänyt uskoaan siihen, että jossain tuolla vielä joku odotti juuri häntä.

Hän tarttui lehtiöön ja alkoi kirjoittaa. Ei mitään someprofiilia tai modernia deittiappia, vaan ihan kunnon paperikirjeen – sellaisen, joka voisi päätyä vaikka paikallislehteen tai ilmoitustaululle. Kirje, jossa puhuttaisiin suoraan sydämestä. Ja niin hän kirjoitti:

"Tule elämääni sinä pohjoisen
Hyytelömäinen sinkkunainen,
täällä sua odottaa
miessinkku suomalainen.

Olethan hellä ja nautit musiikista
mutta ethän komentele etkä juo,
silloin pikakyytiä itsesi
tänne Stadiin luokseni tuo.

Keittäisin sinulle Rössypotut
tuhdilla sianlihalla,
syönnin jälkeen voitais katsoa
kuutamoiltaa minun takapihalla.

Yöllä voisin olla sinun halinalle,
ja saisit ite valita tuutko päälle vai alle.

Voitais silleen tietysti olla neljästi kuussa,
ja mulle passaa vaikka muutaman kerran puussa.

Kenolaputkin voitais yhdessä täyttää
ja Ärrälle kävellä,
se on tässä aivan
asuntoni lähellä.

Karaokebaarissakin voitais
muutamat laulut laulaa,
niin ja tietenkin
lämmittää vaikka jokailta saunaa.

Saunan jälkeen olisit
minun oma pulmuni,
kaunein yöuni.

Sydänmeni löisi minuutissa
ainaskin kaksisata kertaa, pumpsi pumpin,
kun sinä antaisit mulle
hyvänyön humpin.

Täällä sinua odotan yksin,
mutten ole yksinäinen,
luokseni tule
eläkä ole sinäkään jäinen."

Hän luki runon kerran ääneen ja mietti – pitäisikö se oikeasti lähettää lehteen? "No totta mooses", hän sanoi ja sulki kirjekuoren.

Viikon päästä Kempeleestä tuli vastaus. Käsin kirjoitettu kortti, jonka sisällä oli pieni suklaalevy ja siistillä käsialalla kirjoitettu:

"Hei Kari. En ehkä ole ihan hyytelömäinen, mutta puolukanpyöreä kyllä. En komentele, mutta laulan joskus kovaa. Rössypotut kuulostaa jänniltä. Onko takapihasi vielä vapaana kuutamolle?"
– Terveisin, Eila

Kari nauroi ääneen. Hän vastasi heti, ja pian junalla Helsinkiin matkasi nainen, jolla oli vaaleanpunainen matkalaukku, reppu täynnä toivoa ja pipo, jossa luki “Elämä on laiffii.”

Ensimmäinen ilta meni harjoitteluksi:

– Rössypotut: "Tässä on jotain... outoa mutta hyvää."
– Karaoke: Eila veti Satumaa sellaisella tunnetta tihkuvalla äänellä, että jopa baarin nurkassa nukahtanut kaljamies heräsi.
– Takapiha: Kuutamo loisti, ja siellä halattiin niin kauan, että naapurin liiketunnistin meni sekaisin.

Toinen ilta:

Sauna. Kaksi olutta. Halinalle-testin vuoro.
"Tuutko päälle vai alle?" Kari kysyi nauraen.
"Ensin viereen", Eila virnisti, "mutta ehkä myöhemmin puuhun, jos kenorivi osuu oikein."

Kolmas ilta:

Kenolaput täytettiin hartaudella, ja Ärrällä käytiin käsi kädessä. Myyjä nyökkäsi hymyillen – ehkä hänkin näki, että nyt oli kyse jostain muusta kuin pelkistä numeroista.

Kari ei ollut enää yksin. Eikä Eila ollut enää jäinen.
Heillä ei ollut kiire minnekään – paitsi ehkä yhdessä laulamaan karaokea tai hakemaan lisää sinappia Rössypottuun.

Ja kun kuu seuraavan kerran nousi korkealle Helsingin ylle, takapihalla istui kaksi onnellista, hieman hullunkurista mutta toisiaan täydellisesti täydentävää ihmistä. Ja Kari ajatteli:
"Elämä. Tämähän alkaa muistuttaa runoa, joka meni perille."