"Asema nimeltä Ehkä"

Olin jo kerran pakannut rakkauden matkalaukkuun ja jättänyt sen väärälle asemalle. Muistan sen hetken vieläkin – harmaa iltapäivä, laiturilla vain minä, hän ja hiljaisuus, joka ei kysynyt enää lupaa jäädä.

Matkalaukku oli vanha ja hieman rispaantunut, mutta sisällöltään ääriään myöten täynnä: kirjeitä, jotka jäivät kirjoittamatta, suudelmia jotka hukkasimme kiireeseen, ja niitä hetkiä, joista olisimme voineet rakentaa kokonaisen elämän. Olin päättänyt silloin, etten kanna sitä enää. Että ehkä rakkaus ei ole minua varten, ei ainakaan hänen kanssaan.

Juna saapui, minä nousin kyytiin – mutta matkalaukku jäi.

Vuodet kuluivat. Opin pakkaamaan toisin: kevyemmin, varovaisemmin. Opin jättämään tilaa epävarmuudelle. Silti jokin kulki aina mukanani, näkymätön tasku menneisyyttä, joka joskus yllättäen painoi sydämessä kuin kivi.

Eräänä iltana palasin asemalle, jolle en ollut aikonut enää koskaan mennä. Ja siinä, hämärässä kulmassa, pölykerroksen alla – se matkalaukku odotti yhä. Ehjä. Avaamaton.

Vieressä seisoi hän.

"Unohdit tämän," hän sanoi hiljaa.

Katsoin häntä pitkään. Emme enää olleet samoja kuin silloin. Mutta ehkä rakkaus ei vaatinutkaan täydellisyyttä – vaan rohkeutta palata ja avata matkalaukku uudelleen.
 

Emme puhuneet heti. Aseman valot humisivat hiljaa yläpuolellamme, ja taivaalta leijaili harvakseltaan kevyt sade – sellainen, joka ei kastellut, mutta muistutti, että mikään ei ollut pysyvää.

"Minäkin kävin täällä joskus," hän sanoi lopulta. "Mutta sinä et ollut enää siellä."

"Minä luulin, ettei sinua enää kiinnostanut," vastasin. "Ajattelin, että suljit oven, vaikka jätit sen huomaamatta raolleen."

Hän hymähti. "Ovet, ikkunat, kaikki jäi auki. Minä vain... pelkäsin. Että jos avaan matkalaukun, huomaan sen olevan tyhjä."

Katsoin matkalaukkua. Se näytti pienemmältä kuin muistin. Ehkä olin kasvanut. Tai ehkä olin kantanut vuosia sen varjoa, en sen todellista painoa.

"Avataanko se?" kysyin varovasti.

Hän nyökkäsi.

Kyykistyin alas ja avasin vetoketjun. Ei rämähtänyt menneisyyden ääniä, ei pursunnut muistoja, ei iskenyt kasvoille kaipauksen tuoksu. Sen sijaan siellä oli jotain odottamatonta.

Vihko.

Sen kannessa luki: "Jos joskus palaat."

Avasimme sen yhdessä. Sivut olivat täynnä ajatuksia, joita emme koskaan sanoneet ääneen. Rivejä, jotka oli kirjoitettu yksinäisissä illoissa, silloin kun toinen oli liian kaukana mutta vielä sydämessä läsnä.

"Minä en unohtanut sinua," minä kuiskasin.

"Minä en koskaan ehtinyt edes oppia," hän vastasi. "Mutta haluaisin vielä yrittää."

Katsoimme toisiamme. Asema ei ollut enää väärä. Se oli juuri se, missä meidän piti olla.