Markku oli aina ollut sellainen “pärjääjä”. Sellainen, joka laittoi muiden huolet ensin ja omat vasta joskus myöhemmin — yleensä ei ollenkaan. Hän oli tehnyt pitkän työuran, kasvattanut lapset, hoitanut kotia ja korjannut sen mikä rikkoutui. Ja aina, jos joku kysyi vointia, vastaus oli sama:

“Kyllä minä pärjään.”

Mutta totuus oli, ettei hän ollut pärjännyt enää pitkään aikaan.

Vuosien varrella oli tullut murheita: terveys reistaillut, lapsilla omat kriisinsä, ja kotona Markku kantoi yksin enemmän kuin kukaan tiesi. Hän ei halunnut valittaa.
Eikä varsinkaan itkeä.
Se tuntui vieraalta, jopa hävettävältä.

Silti sisällä kasvoi paine, joka ei kysynyt lupaa.

Eräänä tavallisena tiistaina Markku tuli työpäivän jälkeen kotiin. Hän avasi ulko-oven, riisui takin ja huomasi, ettei jaksanut enää edes sytyttää valoja. Hiljaisuus tuntui raskaalta. Hän istui sohvan reunalle ja huomasi käsiensä tärisevän — ei vihasta, ei pelosta, vaan uupumuksesta, jota ei ollut käsitellyt vuosiin.

Silloin puhelin soi.
Se oli hänen poikansa.

“Isä… onko sinulla kaikki hyvin?” poika kysyi matalalla äänellä.

Markku avasi suunsa vastatakseen, mutta sanat eivät tulleet. Sen sijaan kurkkuun nousi pala, sellainen vanha ja tuttu, jota hän oli niellyt koko aikuisikänsä. Nyt se ei enää mennyt ohi.

Ja niin Markku, joka ei ollut itkenyt sitten 90-luvun alun, kuuli omasta suustaan äänen, jota hädin tuskin tunnisti:

“Poika… mulla on ollut vähän vaikeaa.”

Se riitti.
Se avasi lukon.

Kyyneleet nousivat silmiin ja valuivat pitkin poskia. Ensin varovasti, sitten kuin joki, jota oli patoiltu liian kauan. Puhelimen toisessa päässä poika ei nauranut, ei vähätellyt — hän vain kuunteli.

“Isä… anna tulla. Se helpottaa. Ei siinä ole mitään hävettävää.”

Markku ei muistanut, milloin viimeksi joku oli sanonut hänelle noin.

Kun itku vihdoin väistyi, olo oli kevyempi kuin pitkään aikaan. Ja juuri siinä hetkessä, kun hän niisti nenänsä ja koetti keräillä itseään, Markku hymähti itsekseen:

“Jos kyyneleet helmiä ois, mua rikkaaksi mainita vois.”

Poika naurahti, ei pilkallisesti vaan lempeästi.

“Isä… ehkä nyt tuli ne helmet, joita sä oot kantanut sisälläsi vuosikausia.”

Markku nyökkäsi, vaikka poika ei sitä nähnyt.

Se ilta ei ratkaissut kaikkea, mutta se muutti suunnan. Hän ei enää kantanut kaikkea yksin. Hän ei enää väistänyt tunteitaan. Ja ennen kaikkea — hän antoi itkun tulla silloin, kun se halusi tulla.

Se ei tehnyt hänestä heikompaa.

Se teki hänestä ihmisen.