Vesi oli jo monta kertaa kirjoittanut padon toiselle puolen halustaan tutustua uuteen maailmaan. Oli asiallisia kirjelmiä laatinut ja hakenut virastosta kaikki leimat, pyöreätkin. Sellaiset, joissa kaksi ympyrää sisäkkäin ja niiden sisällä lisäksi erinomaisen tärkeä kaiken todistava teksti, joka virkkoi vahvistavansa.
Luvattiin palata asiaan. Oli juuri nyt jonoa ja käsittelyaikoja ja komitea vaadittiin käsittelemään ensin yhdet ja sitten vasta toiset. Puhelimessa piti jonottaa vaikka oli jo tunnistautunut.
Tuhat tarinaa kirjoitettuaan päätti vesi ryhtyä toimeen. Nakersi padosta palan. Oikeutti pyrkimyksensä iänkaikkisen ikuisen kestäneellä odotuksellaan. Pitihän sillä olla arvo. Kaikella kärsivällisyydellä. Nakersi toisenkin palan. Ja kolmannen. Ja niin pieni puro otti vauhtia. Veti syvään henkeä viimeisen kerran kärsivällisen rauhallisena kunnes pääsi vapaaksi.
Vesi lasketteli rinnettä alas. Nousi reunalle uomassa vain saadakseen lisää vauhtia kurvista. Nauroi mennessään. Hihkui ja hirnui, hyppi ja pärski! Levisi joka kolkkaan. Nyt oli vapaus koittanut! Niin oli vesi ja veden vedet levällään. Nurkista alkoi kuivua. Maa imaisi sisäänsä. Tässäkö odotuksen arvo. Katsoi vesi aurinkoa, joka lämmitti viimeiset pisarat nostaen ne taivaalle. Vain suolan maku jäi uomaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
