zipu

Hiljaisuus hiipi nurkan takaa. Hyisellä syystuulella ratsasti sisään kun raotin keittiön ikkunaa tarkoituksenani tuulettaa uunin pohjalle kipristyneen pullataikinan liiallinen tuoksu. Siinä hetkessä hyppäsi hiljaisuus pankon päälle. 

Ensin rauhassa katseli. Tutki mihin lie tullut. Huomasi viihtyvänsä ja otti itselleen tilaa. 

Venytteli raajansa pitkiksi. Oikoi niskaa ja kaarteli selkänsä kuin kissa herätessään. Ai miten mukavaa olikaan. Hiljentää kaikki ympärillään. Vetää peitto päälle ja olla olematon. 

Eipä kaivannut hiljaisuus ketään vierelleen. Yksin viihtyi. Katseli keittiön ikkunasta pihlajaa ja omenapuuta, jotka vielä niinä aikoina kun aurinko ei enää korkeimmalle jaksa nousta, puskevat punaista piristääkseen pihan varista. 

Toisinaan raotti ikkunaa hymyillen syystuulelle, ainoalle ystävälle. Yhdessä kiersivät kieputtaen vaahteran lehtiä. Tuulikin virkkoi jo viiman lähenevän. Se toisi tullessaan kuuran. Kauniiksi istuttaisi lumikukat kohta ikkunalasien nurkkaan. 

Niitä aikoo hiljaisuus ihastella kuin kuninkaallisia koristeita, jotka talvi vuolee pimeyden iloksi. Muita ei hiljaisuus halunnutkaan. Vaikka toisinaan eksyy muistamaan pullataikinan tuoksun.