Alkemisti
Varjot pitkät viipyvät, kammioni seinämillä
liekit pienet hiipuvat, alttareilla varjoisilla
haamut menneen häilyvät, yön pitkän korpimailla
korpit mustat raakkuvat, vanhoilla kalmistomailla
lapset yönkin ulvovat, pohjolan routamailla
sieluani päivä piinasi, valo musta riivasi
jopa kuolemakin kavahti,
kunnes yö minut lopulta armahti
en ole velkaa yön mustalle unelle,
en hullujen houreille, halvoille valheille
vain pohjan valkealle kauneudelle
kuuluu sieluni varjojen vainoama
eloni ikuinen kitka
liekehtivän pyörän kulmaluvuissa
kaikkeuden kolminaisissa avaimissa
kuoleman piikkikruunuissa
alttareissa kääntyneissä
taivaan sijaan pimeyttä tavoittelevissa
maailma kivustaan hourailee
sokeana jopa omalle tuskalleen, sitä onneksi luulee
mutta pian jo trumpetit tuomion kuulee
ja elämää tulevaa sokeana pakenee,
sitä kuoloksi kai luullen
mutta haavojen mädästä, valuvasta verestä
uutan minä puhdasta kultaa, ei-maallista valoa
luiden pölystä, kallojen hymyistä
nostatan uuden elämän
ja sodissa, kulkutaudeissa
näen siemenet uuden maailman
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
toiveikas, hyvä runo