Ei mieli, vaan sydän

Kun tukahduttaa ajatuksiaan,
liian pitkään taistelee vastaan,
ei päästä mitään ulos.

Mieli sairastuu.

Yksi ihmismieli on liian pieni,
ymmärtämään tätä elämää.

Liian yksinkertainen,
tajuamaan kaikkea.

Jokainen tarvitsee joskus apua,
eikä se ole heikkoutta.

Mieli heikentyy,
mitä enemmän pohtii,
mitä enemmän keksii kysymyksiä,
ja mitä enemmän kasaa ajatuksia päällekkäin.

Ne pitää vapauttaa,
pikkuhiljaa,
sanoa ne ääneen,
tai kirjoittaa.

Taakka helpottuu.
Mieli vapautuu.

Pikkuhiljaa.

Jokainen ihminen on joskus tuntenut iloa,
tuntenut vapautta,
on nauranut,
iloinnut.

Ne hetket kannattaa muistaa,
kukaan ei ole kykenemätön hymyilemään.

On tarina miehestä,
joka menetti raajansa.
Vuosia hän taisteli,
mielensä kanssa.

Mies unohti käyttää sydäntään.

Sinä päivänä,
kun mies muisti mistä iloitsi,
mikä sai hänet nauramaan,
hän muisti,
"olen elossa!"

Liian kauan,
hän kuvitteli olevansa kuollut,
näkymätön muiden silmissä,
tarpeeton,
arvoton.

Eräänä päivänä,
sydän heräsi koomastaan,
ja muisti,
olen elossa.

Jokainen päivä sydän sykkii,
pitää meidät pinnalla,
vaikka mieli olisi täynnä mustaa.

Olet elossa,
olet yhä pinnalla.
Ethän pettäisi sydäntäsi?
Se jatkaa puolestasi,
vaikka voimasi olisivat lopussa.

Muista miehen tarina,
muista ilo surun keskellä,
se odottaa sinua,
vielä.

Vastaus kaikkeen on:
aika.