Laskuhumalassa

Viime yönä elin koko elämäni alusta loppuun.
Kuljin sen koko matkan.
Opin paljon uutta.
Nyt olen varma kaikesta.

Elämä on matka laskuhumalassa Järvenpäästä Korian kautta Kausalaan.
Päässäsi on koko ajan tuhat ja yksi ajatusta.
Välillä pysähdytään, mutta paikalleen ei saa jäädä.
Ei sillä, että perille olisi kiire.
Aika ei lopu koskaan.
Liian kovasta vauhdista tulee sitäpaitsi huono olo, jos kulkemasi tie on mutkainen.
Vauhti ei ole kaikki kaikessa.

Nään eteeni aina tietyn verran.
En voi koskaan tietää, mitä oikeasti matkan varrella kohtaan.
Salakavalasti tiedän kuitenkin, mihin olen koko ajan menossa.
Yhdenkään risteyksen kohdalla en epäröi.
En itse ohjaa tätä autoa.
Olen liian humalassa siihen.
Rakkaani ohjaa.
Kuuntelee ohjeita.
Matkaamme yhdessä.
Taustapeilistä hän välillä vilkaisee.
Silmät ovat väsyneet,
mutta ne eivät painu kiinni.
Tiedän sen.
Niin kuin tiedän kaiken muunkin sillä hetkellä.

Kuutta yli neljä aamuyöstä.
Matkamme jatkuu.
Kuljemme eteenpäin koko ajan.
Olo on väsynyt.
En jaksa enää.
Mutta on pakko.
Kesken matkan ei nukahdeta.
Niin kuin elämääkään ei jätetä kesken.
Musiikki vaeltelee enää autossa hiljaisena.
En pelkää.
Olin jo melkein luovuttamassa.
Kuinka saatoin edes ajatella sitä.
Nään auringon jo nousevan.
Menemme kohti sitä.

Istun keskellä.
Siitä voin nähdä kaiken, mitä minua on vastassa tiellä.
Töyssyt, kuopat, kaikki vaarat.
Mutta aina niitäkään ei ole mahdollista väistää.
Välillä minua häikäisee, se kaikki mitä on edessäni.
En kuitenkaan säiky.
Pysähdy pelkurimaisesti käänny takaisin.
Takaisin ei ole missään vaiheessa paluuta.
Taaksensa katsomatta mennään kohti uusia seikkailuja.
Tiedän sen, että otan kaiken mitä edessäni on vastaan.

Meille on annettu ohjeita.
Pystytetty tienviittoja matkamme varrelle.
Joskus pitää hidastaa.
Mutta minä pidän vauhdista.
Viisikymmentäkaksi kilometriä tunnissa
taajama-aluella.