Kellot lyövät
ilman ääntä.
Mitään ei kuulu, ei näy
kuin paloja sieltä täältä:
varjoina nurkissa,
pölynä reunojen päältä.
Vain totutut tavat
enää muistuttavat
et turtuneen tunteen salat
ovat ikävä
ja kaipuu,
nuo menneet ajat.
Ja hymykin häviää.
Ainoa tunne joka jää,
satuttaa.
Pahiten se yllättää
arkisina hetkinä
kun verho ei heilahdakaan.
Silloin se iskee tajuntaan,
olet yksin.
Yksin taas.
Selite:
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
