Hiljaisuus kutoo
salakavalaa seittiiään
kasvojeni eteen
tiedän
etten enää
ole se
joka minusta
piti tulla.
Viimeinen
kurkiparvi liitää
taivaankannella
kohti etelää
haikeus
syövyttää sieluuni
entistä suurempaa
aukkoa
kaipaan.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi



Kommentit
Kurkiaura herättää aina haikean mielen ja on kaksinkertainen, kun sitä todellisuudessakin on. Runossasi sitä on.
Pysähtymistä katsomaan sisäänpäin - ehkä pettymystä, täyttymättömiä toiveita, riittämättömyyttä...
Hirmuisen syvällä tuntuva runo, johon vaivattomasti peilaa omia sisimpiä ajatuksiaan.
runossa hyvästellään kesä ja kurjet(olisiko kurkiaura parempi sana?)Muutos itsessä ja muutos ympärillä aiheuttaa haikeutta.
On kaunista
Ihanan melankolinen.
Suruisaa kaipausta on runossasi. Luopuminen saa meidät tuntemaan surua. Mutta se tekee tietä uudelle. Ne kurjetkin palaavat keväällä :))
Kaunis runo.
Runossasi riippuu tulevan talven ankeus kuin katkennut oksa rännin reunalla. Et enää, mutta kohta taas olet se, kun kevätkin sieltä ajan takaa palaa!
Haikean hieno on runosi.
Sivut