Meidän stoori

Mä käänsin sille selkäni ja kuumat kyyneleet alkoivat saman tien valua poskiani pitkin. Miten niin oonko mä miettinyt haluanko mä olla yksin.. Tottakai mä olen. Mutta ei sen pitänyt olla koskaan totta. Miksi se oli nyt päättänyt, että ei kestä enää tätä läheisyyttä. En mäkään, mutta en mä halua olla ilmankaan.
- Mä varmaan voisin mennä kotia yöksi, se sanoo
Mä katson sitä kysyvästi: - Kotiin? Täähän on sun koti. Se katsoo mua murheellisesti ja sanoo tarkoittavansa vanhempiensa kotia. Mä käännän selkäni. Se alkaa pukea lähteäkseen.
- Ei, älä mene, mä rakastan sua. Se pudistaa päätään: -Se ei vaan enää riitä.

Mä tuijotan kattoa. Se ei ole mun katto, se on kaverin. Patja mun selkäni alla on kaverin ja niin on vieressä olevat sohva ja televisiokin. Mikään ei ole mun. Mä olen vaan lainaamassa tätä kaikkea. Sä varmaan tällä hetkellä nukut rauhallisesti meidän sängyssä. Niin meidän! Katkeruus valtaa mieleni ja purkautuu kyynelinä. En voi vieläkään uskoa, että se on ohi.
Mä kävelen kohti uutta työpaikkaa ja hoen itselleni, tää on se mitä sä haluat. Et sä tarvitse sitä, se on sika. Sä olet onnellisempi ilman sitä. Siitä huolimatta mun täytyy pysähtyä lähimmälle puiston penkille itkemään. Jos en olisi niin surullinen nauraisin näylle, tyttö ja penkki, kello puoli kuusi aamulla. Kyyneleet tekevät kipeää jäätyessään matkalla kaulalle.

Iltavuoro. Mä koitan pitää itseni kasassa, mutta joka kerta kun pääsen pois ihmisten silmissä ne valuvat taas pitkin poskia, kyyneleet. Rappusia siivotessani muistikuva viiltää niin kipeästi mieltäni, että isken nyrkkini seinään, rystyset aukeavat. Nyt olisi meidän viides puolivuotispäivä.

Joulun alla palaan takaisin meidän kaupunkiin. Näen sut baarissa ja pyydän hitaille vanhojen aikojen kunniaksi. Mä kuiskaan sulle tanssilattialla, että mulla on sua ikävä, sä et sano mitään. Puristat mut vaan lähemmäksi itseäsi.

Uusivuosi ja uudenalku, mä olen yli susta ja pystyn jo ajattelemaan elämää jonkun muun kanssa. Parin viikon päästä tapaankin erään potentiaalisen ehdokkaan bussipysäkillä baari-illan jälkeen. Me lähdetään yhdessä jatkoille sen naapuriin ja siitä sen omille kämpille. Siellä kämpillä mä olen vielä viikonkin päästä joka päivä.
Ensin kaikki oli ihanaa, mutta kuukauden jälkeen jotain puuttu. Vaikka tämä mies on ihana mua kohtaan, niin silti.. Se ei ole sinä.
Siitä huolimatta, en mä osaa päästää irti tästäkään suhteesta. Jos mä jään hetkeksikään yksin, mä muistan sut. Kaikki mitä minä ja uusi tehdään tuntuu kokoajan väärältä. Mä vertaan sitä kokoajan suhun. Joka kerta niin tehdessäni murrun ja pakenen vessaan itkemään. Se ei huomaa sitä koskaan. Et säkään huomannut.

Syntymäpäiväni aikaan lähden takasin meidän kaupunkiin auttamaan kaveria muutossa. Tässä vaiheessa olen tapaillut uutta miestä jo melkein 5 kuukautta, olen yli sinusta.
Soitan sulle ja sovin, että mennään käymään kahvilla. Kiva nähdä pitkästä aikaa.
Mä ootan sua kahvilassa, luen paikallislehteä samalla. Sä oot myöhässä, ilmoitit siitä hetkeä aikaisemmin. Nyt mun vatsassa on perhosia, en tiedä miksi.
Sä tuut ja istut mua vasta päätä. Sä näytät hengästyneeltä ja hyvältä. Mä hengästyn pelkästään sun katsomisesta.
Kahvin jälkeen siirrymme vielä juomaan muutamat kaljat ennenkuin mun pitää lähteä junalla pois. Sä viet mut asemalle. Matkan varrella sä sammutat auton 2 kertaa. Sua jännittää.
Junassa mä en voi lakata ajattelmasta sua. Mun sydän lyö niin, että kuulen sen korvissani asti. Kerään kaiken rohkeuteni ja laitan sulle viestin, jossa kerron mitä sun tapaaminen mussa aiheutti. Melkein saman tien tulee vastaus, että susta on tuntunut samalta siitä lähtien kun taas näit mut.. Mä menen junan vessaan itkemään.
Seuraavana päivänä jutellaan puhelimessa kolme tuntia. Sovitaan, että sä tuut mun luo parin viikon päästä käymään.

Pari viikkoa kuluu tuskaisen hitaasti. Perjantai aamusta lähtien tiedostan sun tulevan vierailun kokoajan. Menen kaverin kanssa terassille istumaan jotta saisin ajatukseni pidettyä jotenkin kasassa. Vilkuilen kuitenkin puhelintani kokoajan. Vihdoin soitat ja sanot olevasi puolen tunnin päästä perillä.

Sä makaat siinä mun vieressä. Mä tunnen kuinka mun sydän lyö nopeammin kuin koskaan. Mua pelottaa mielettömästi. Sä kysyt multa uskallatko suudella mua, mä en pysty edes nyökkäämään, olen odottanut tätä hetkeä liian kauan..
Seuraavana aamuna olen yhtä hymyä töissä. Sä jäit meidän myllääminen lakanoihin nukkumaan, kun mä lähdin. Vähäuninen yö ei tunnu missään. Olen liian onnellinen.

Kesän jälkeen päätin muuttaa takaisin sun luo asumaan. Sain koulupaikankin ja kaikki näyttää jälleen niin hyvältä. Sun kanssa on hyvä olla ja mä uskon, että me saadaan nyt tämä toimimaan. Mutta sitten joulukuun alussa sä alat oleen poissa kotoa, etkä vastaa puhelimeen. Kahvilla työkaverin luona. En voi itselleni mitään, vaan kerta kerran jälkeen sulle itken pahaa oloani ja epäilyksiäni. Olen varma, että sulla on toinen. Viimein viikko ennen joulua myönnät mulle olevasi ihastunut työkaveriisi, mutta vakuutat, että et ole hänen kanssaa mitään tehnyt. Lähden jouluksi kotia selvittämään ajatuksiani.
Uusivuosi vaihtuu ja mä olen ihan varma, että tästä me selvitään. Ihastukset tulee ja menee. Olinhan minäkin syksyllä hieman ihastunut luokkatoveriini.
Yksi ilta sitten istutaan sohvalla. Sä et anna mun silittää sua, haluat katsoa rauhassa TV:tä. Kyyneleet silmissäni rohkaisen itseni ja kysyn sen kysymyksen, jota olen pelännyt kysyä jo kauan: ”Haluatko sä olla enää mun kanssa” Sä käännyt katsomaan muhun päin, katsot vaan ihan hiljaa. Mä näen vastauksen sun katseesta. Sä halaat mua ja sanot, että kyllä mä tästä selviän. Mä hoen sulle, kuinka paljon sua rakastan, eikö me voitais vielä yrittää. Sä pudistat päätäsi. Alan huutamaan sulle niistä kaikista lupauksista mitä annoit mulle kun uudestaan halusit mut itsellesi:SÄ LUPASIT ETTÄ SÄ ET ENÄÄ SÄRJE MUN SYDÄNTÄ!!