Sydänyö

Sydänyössä taivaankansi huokuu pimeyttä,
joka voimasta sen runtelevan maailman
sai pilvet itkemään valkoisia kirsikankukkia;
ylle merten ne laskivat,
taa kauas vetten syövereihin kulkivat
vapisten, kun jäätyi paluumatka

Rohkeus, joka kylmyydessä ei pelkää
armottoman viiman juoksentelua paljaalla iholla
sisimpään asti pyrkivän
ja sammuttavan elonliekin;
kokkaroituen sen ympärille, vangiten

Hämärässä hiljaisessa illuusion voimaa;
näen sen, kun tähdet sammuvat hiljaa
peläten taakseen jättävät maailman,
jonka kaipaus uhkuu epätoivoa

Aukotonna valkoinen pilvilinnani
unelmistamme täyttyy;
ja hyiseen, jäätävään maailmaan
haavekuvitelmat pirstoutuvat

Sydänyö viimein pimeyteensä perääntyy,
sytyttää tähdet, palauttaa unelmat,
uhkuvan jäänsä sulattaa;
ja viimein kasvotusten nään,
kun kevät saapuu taas.