Kaikki on brittipopin syytä

“Did I listen to pop music because I was miserable? Or was I miserable because I listened to pop music?”

Muna vai kana? Kumpi tuli elämääni ensin – haikean surumielinen, yleensä brittien saarten teollisuuskaupunkien ankeasta arjesta voimansa ammentava popmusiikki vai mielentilani ainaisen alakuloinen pohjavire, se apeahko ajattelumalli joka alitajuntaani alituiseen hallitsi? Levyhyllyäni oli kuitenkin aikoinaan hallinnut 60-luvun bluesrock, eivät haikailevat brittinuoret. Happoinen psykedelia ei kai alkuviehätyksen jälkeen ollut kovinkaan ihmeellistä eikä bluesin perisanoma naisensa perään itkevästä, kaltoin kohdellusta sankarista varsinkaan kuvannut omaa sielunmaisemaani – Jos jo parinkympin tuolle puolle päästyäänkin on seurustellut vain kerran, ja silloinkin lyhyesti, ei naishuolista kertova kappale kyllä herätä mitään tunteita.

Naisten puute olisi toki helppo diagnoosi pään sisäistä maailmani ohjailevaan pessimismin ja ilottomuuden paradigmaan. Enhän ollut, hyvänen aika, käynyt edes treffeillä oikeastaan ikinä. Ja baari-iltoina en kotiini ole yhtäkään ventovierasta naikkosta edes halunnut. Tai edes puolituttua.

Silti syytän brittiläistä poppia. Ensin sen tekijät, Lennon ja McCartney etunenässä, loivat kuvan ah-niin-romanttisesta rakkaudesta. All you need is love ja She loves you, yeah yeah. Tuolla jossain on joku juuri sinulle - Täytyy vain carpeata diemiin ja pian käsivartesi kietoutuvat rakkaasi ympärille. Olen ehdollistunut popkulttuurin luomaan romantiikkakuvaan niin vahvasti, ettei muunlaista rakkautta ole aivojeni mukaan edes olemassa. Sitten, juuri kun mielen perukoilla alkaa herätä epäilys tuon kuvan todenperäisyydestä, Morrissey, Ian Curtis ja Thom Yorke lääkitsevät yksinäisen nuoren miehen yksinäistä tuskaa: Heaven knows I’m miserable now, mutta onneksi se on lähes normaalia. Valheellinen, brittiaksentilla annettu vertaistuki helpottaa omaan surkeuteensa ja lohdulliseen, transsinkaltaiseen itsesääliin vaipumista.

Syytän brittiläistä poppia, koska muutoin ainoa looginen vaihtoehto olisi, että minussa on todella jotain vikaa. Surullinen ja yksin. Ja vielä omasta syystäni. Syytän mieluummin brittiläistä poppia.

Alkusyksyn viima oli purevaa. Kuljin kädet visusti syvällä takin taskuissa, kaulaliina tiukasti kiedottuna kurkkuni ympärille. Enää en katunut, että olin ostanut kalliin takin, vaikka sen armynvihreä väri saikin kantajansa näyttämään idealistiselta vasemmistonuorelta. Olin onnellinen flanellipaidan pehmeästä, ihoa syleilevästä lämmöstä. Kylmänoranssit katuvalot täplittivät pimenevää iltaa ja Aurajoen virta oli täyttynyt puiden hylkäämistä lehdistä, sateenjälkeisen tuoksun leijaillessa sumuisessa ilmassa. Jäin nojailemaan sillankaiteeseen ja sytytin tupakan. Tulipään hehku sointui katulamppujen valokiiloihin.

Ja taas kerran mieleni ajautui siihen elokuun iltaan. Se oli niitä viimeisiä lämpimiä kesäiltoja, niitä joissa on lähes käsin kosketeltava haikeuden tuntu. Kohta kesä on ohi, armoton arki iskee pian, nauti vielä kun voit. Niitä iltoja, joista Santanan Samba Pa Ti varmasti kertoo. Istuskelimme yksinäisellä bussipysäkillä, keskustellen syvällisiä. Olithan hyväntahtoinen hymynkare huulillasi pyytänyt, että keskustelisimme ”diippiä shittiä”. En vielä tänäkään päivänä tiedä mitä tapahtui, mutta auringon ollessa jo lähes horisontin tuolla puolen huomasin kaksi asiaa: Sen säteet osuivat ikävästi häikäisten silmiini. En kuitenkaan halunnut liikahtaa, en edes sulkea silmiäni, sillä olit yhtäkkiä painanut pääsi olalleni. Tunsin lämpimän hengityksesi hivelevän kaulani ihoa. Tunsin hiustesi tuoksun. ”Väsyttää”, sanoit hiljaa.

Potkaisin raivoissani sillankaidetta ja mutisin pari terävää kirosanaa. Ääliö. Mikä siinä oli niin vaikeaa? Kaikissa idyllisissä rakkauslauluissa siitä olisi tullut jotain kauniimpaa kuin Chris Martinin falsetosta Fix You:ssa. Tiedän kyllä, alotteiden tekeminen saa sinut kauhusta kankeaksi, mutta tuossa vaiheessa ei olisi tarvinnut kuin kietoa kädet tiukemmin neidon ympärille. Sen neitosen, jota olit salaa vikuillut koko vuoden. Sen naisen, jonka brittipopin aivopesemä mielesi oli valinnut romanttisten unelmiesi kohteeksi. Vittu, jätkä.

En tiedä kauanko istuin siinä lamaantuneena, tuntien lämpösi vasten kehoani. En tiedä kuinka kauan päässäni jyskytti ajatus: ”Tee jotain! Tee jotain!”. Olin kuin halvaantunut. Aurinko oli ainakin lakannut häikäisemästä ja ilta muuttunut viimeinkin virallisesti yöksi. Ja lopulta pakotin käteni tarttumaan omaasi. Ja sen pienen hetken kuvittelin sinun vastaavan puristukseeni. Sitten linja-auto kurvasi paikalle, rikkoen transsinomaisen olotilamme. Nousit siihen.

Sytytin toisen tupakan ja tuijotin Aurajoen hidasta virtaa. Päätin seisoa siinä, kunnes keksin miten syytän brittipoppia siitä, ettet koskaan soittanut.