Ymmärsinkö ollenkaan maailmaa
sanojesi takaa häilyvää,
tuskaa, tyhjyyttä ja viiltoja.
Itkuisia puuskia, yletöntä hellyyttä
jossain sydämesi äärillä,
tullen katseesi takaa niin outona
murtuvana, hauraana, säikkyen.
Ajoittain huokuen kylmänä
välillä roihuna palaen, viisaana.
Tiesinkö, tunsinko, ajattelinko
mihin kaikki meni.
Ymmärsinkö ollenkaan sinussa
olevaa syvyyttä ja surua,
särkynyttä lämpöä,
haudattua vihaa,
peitettyjä kyyneleitä.
Kadonneen rakkauden tietä,
pientä lasta joka
uneensa itsensä itkee
ja silti sydämessään niin herkästi
haaveilee.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Puhutteleva on runosi.
Kuinka ymmärtäisimme toisiamme?