HiljaisuusPimeässä

Tuuli suuttuu.
Tuuli kulkee ennen nimeämistä.
Tuuli puhaltaa, tuuli huutaa,
ja huuto on muinaisen ajan ääni.
Ihmisen mieli on tyhjä.
Tyhjä kuin kivi autiolla paikalla.
Tyhjä kuin kadonnut nimi.
Raudan terä on lävistänyt kaiken
eikä veri enää virtaa,
vaan sydän on hiljentynyt.

Silmät seuraavat
sumun lapsia,
savun ja koneiden sisällä,
missä hehkuvat rautariimut
räpyttelevät kuin haavoittuneet linnut, 
kuin villiintyneet virvatulet. 

Elämän värit
on nielty rautaan.
Sielun aurinko on käytetty loppuun,
sielun lumi on sidottu,
sielun vesi on johdettu pois
kunnes ei ole enää hiljaisuutta.

Máttaráhkká —
maan äiti —
on revitty auki. 
Hänen kohtunsa on rikottu,
hänen metsänsä on musta.
Veri virtaa
kuin kerääntynyt rauta
talven mukana.

Lapsi on otettu.
Lapsi on annettu syötäväksi.
Lapsi on vedetty pois.
Ja nälkäiset suut
vaativat yhä enemmän,
yhä enemmän,
yhä enemmän,
kuin maa ei liikkuisi
ellei sitä pakoteta palamaan liekeissä.

Helpotusta ei koskaan tule.
He takovat.
He sinkoavat itsensä
alueiden yli edestakaisin.
Ja ihmiset pyörivät,
pyörivät,
pyörivät
kuin sumun kehä
eivätkä löydä ensimmäistä tietä.

Hiljainen ääni kysyy:
miksi?
Miksi?
Miksi tuuli käyttää kaiken?
Miksi maalla on oma kivensä?
Miksi lapsen täytyy kadota?
Miksi toivo on vain
—
kyyneleitä peiton alla? 

Mutta vesi ei katoa.
Vesi muistaa.
Vesi kuljettaa.
Vesi kuuntelee.
Ja joki, tumma joki,
lähtee hiljaa synnyttämään
kauas paikkaan, jossa on toinen maa,
missä rauta ei syö nimeä,
missä värejä ei ole riistetty,
missä sielun täytyy kuunnella.

Sitten tuuli palaa.
Ei enää pelkkä viha.
Siitä tulee vapautus.
Se seuraa vettä,
se seuraa jokaista haavaa,
ja katsoo ihmisiä,
kuin lapset kulkisivat
todellisten rajojen yli.

Ja kun kyyneleet laskeutuvat,
toivo ei katoa.
Se puhuu toisella tavalla.
Se sanoo:
emme enää syö elämän värejä.
Emme enää seuraa koneiden valtaa.
Emme enää kulje sumun mukana
kunnes ihminen on vain paikka jolla ei ole nimeä.

Nyt maa hengittää,
nyt maa on hiljaa.
Ja tuuli yhä 
piirtää
elämän polun.