Taru

Jyrkässä rinteessä keskellä metsän
kivijalka on vanhan torpan.
Sammaloitunut, tuskin näkyen.
Keskellä vanhan kuusikon
ohuet merkit menneen elämän.
Harsoina, hävinneinä
mutta kuin eläen.

Istun kuusen juurelle.
Jokin lämmin tunne valtaa mielen,
salaperäinen.
Silitän kiven pintaa,
mielessäni kuvat heräävät
ja kuin unessa
mennyt aika näkynsä näyttää.

Tuosta kulki polku kaivolle.
Näen siellä vanhan miehen kumaran,
suruisan.
Näen aamukasteen,
ja lapsen kehdon.
Vierellään nuoren äidin
hyräilevän, haaveilevan.

Taaempana aitan kupeella,
näen surijanaisten joukon
ja aitassa avoimen arkun.
Valkoisissaan vanhan naisen
syvät lommot poskillaan,
koukkuleuan,
kalpean rauhan kasvoillaan.

Tuolla saunan takana
pieni poika haaveilee.
Miettii mikä on perhosen lento,
miettii miksei isä ottanut mukaan.
Katsoo kauempaa kun sisar nukkuu
ja äiti vierellä hyräilee.
Pinkaisee perhosen perässä metsään

Kuusikko huokailee
kuin uni ajaton takaa vuosien.
Luokseen kantaa
ohikiitäviä muistoja, tuntoja.
Tuoden pienen torpan hämärän,
kuoleman ja syntymän,
ilon ja elämän.

Sisimmän äärettömyyden edessä havahdun.
Tiedän muistojen olevan ja elävän,
ja tämän maailman hiljaa keinuvan.
Tuoden häivähdyksiä lähteiltä ajattomuuden,
laineita menneiden elämien, sukupolvien saaton.
Niin kaukaa ja niin läheltä
miltei viereltä, miltei koskettaen, kuin elämä.