Vanha erakko mökissään

Hylättyyn mökkiin jo nuoruudessaan asumaan asettunut ihmisolento, joka ei kutsunut itseään nimeltä tai miltäään nimitykseltäkään, sillä ei uskonut sellaisten tarpeeseen tilanteessaan, tuijotteli vakavana metsän yli. Mökki sijaitsi korkealla vuorella, jonka juurta ja ympäristöä peitti sankka metsä ja vartta ja päälakea hieman harvempi. Näköala oli loistava, ja yksinäisyydessään ei erakolle suurempaa nautintoa antanut mikään niin kuin metsän hengityksen kuuntelu. Vuosikausien mittaan hän oli kasvanut luonnolliseksi osaksi metsää ja tunsi sen hyvin. Erakoitumisensa alussa hän oli jopa alkanut kuvittelemaan metsää omakseen, osaksi itseään, vaan oli vanhemmiten viisastunut ja lopulta käsittänyt pienuutensa. Omistushalu, joka muuttaa ihmisen rumaksi oli poissa ja erakon elämä oli nyt täynnä vapauden ja rakkauden tunnetta.
Erakko oli jo melko vanha, eikä hän ollut laskenut vuosiaan enää sen jälkeen kun joku muu oli laksenut niitä hänen kanssaan. Hän oli ollut tasan kaksikymmentävuotias, kun hän jätti elämän entisessä asuinkylässään taakseen ja nousi vuorelle etsimään jotain parempaa, minkä hän nyt totisesti tunsi löytäneensä. Ja hän hengitti metsän kanssa, imi sen syvyyden keuhkoihinsa ja puhalsi ulos hiljaa, kuin toivoisi sen vaikuttavan huumaavasti keuhkoissaan. Hän muisteli menneisyyttään ja hymyili tuon tuosta erinäisille muistoille. Ennen kuin hän oli asettunut mökkiin asumaan, hän oli tiennyt sen olemassaolosta jo pitkään. Pienestä pitäen tehdyt kävelyretket metsään olivat saaneet erakon rakastamaan sitä jo silloin. Ajatus mökissä asumisesta oli muhinut mielessä kauan. Kunnes eräänä päivänä hän lähti kylästä mukanaan kirves ja vesisanko ja muita tarpeellisuuksia.
Vuoren juurella oli pienehkö lampi, jolla erakko kävi virkistäytymässä, ja jos matkasi lepotaukoineen alle puolikkaan päivän verran itään, saapui järvelle, jolla kalastaminen ja uiminen oli erakolle varsin mieleistä ja hän teki sitä kesäisin useasti viikossa, joskus jopa päivättäin, sillä hän nautti myös vaeltamisesta.
Erakko kalasti ja metsästi ja kasvatti erinäisiä ruokakasveja vuoren juurella, missä maa oli kasvatukseen sopivaa, ja keräili ruokaa metsästä. Talvea varten hän kuivatti ravintoa. Mökissä oli takka, johon hän osasi sytyttää tulen lihan murentamista varten. Hän söi aina yksin, tosin jätti mökin ulkopuolelle silloin tällöin hieman lihaa erästä jalkavammaista sutta varten, joka oli oppinut hakemaan sitä siitä. Susi oli säikky ja ujo, ja juoksi vieläkin karkuun aina nähtyään erakon.
Erakolla oli tapana katsellessaan auringonlaskua vedellä irtonaisia hiuksia päästään ja laittaa ne samaan myttyyn. Tämä oli kummallinen tapa, joka oli hiljalleen kehittynyt ja jäänyt elämään, eikä erakko nähnyt siitä itselleen tai metsälle mitään haittaa, joten hän jatkoi sitä. Hiuksia oli tähän mennessä kerääntynyt jo melkoinen kasa, jota erakko välillä puristeli yhteen.
Aurinko laski ja jätti ylle kesäisen valkean yön. Talvisin erakko kävi pimeyden saapuessa nukkumaan, mutta kesäisin hän oli vähäunisempi ja jäi usein ulos nauttimaan yön raikkaudesta. Hän antoi silmiensä tottua metsän hämärään ja teki pienen kävelyreissun. Hän näki lopulta riittävän hyvin kerätäkseen jopa mustikoita. Palattuaan erakko asettui nukkumaan ja nukahti tyytyväisenä pehmeälle patjalle vieressään lämmittävä hirventalja.

Vuosia kului ja jostain saapui tyytymättömyys. Erakko alkoi äkisti tuntemaan olonsa surulliseksi yksinäisyydestään, ja tunne kalvasi pitkään hellittämättä. Ainoa kontakti, joka erakolla johonkuhun muuhun oli, oli eläimet, jotka hän metsästi ravinnokseen ja susi, jolle hän ravintoa jakoi. Sudesta ei ollut ystäväksi, sillä se oli vieläkin yhtä pelokas ja juoksi herkästi karkuun. Erakko yritti helpottaa kurjaa oloaan muistelemalla minkälaista oli saada läheisyyttä toiselta ihmiseltä, mutta muistot olivat niin kaukaisia, että niiden tunne ei enää välittynyt. Välillä erakko jopa harkisti palaavansa takaisin muiden ihmisten luo, muttei koskaan uskaltanut. Hän yritti muistella myös, miten onneton oli silloin ollut, eikä sekään tunne enää välittynyt. Muistot muista ihmisistä kuuluivat kuin entiseen elämään, jonne olisi turhaa yrittää palata.
Kuitenkin eräänä iltana katsellessaan tapansa mukaan auringonlaskua ja vetäessään irtonaisia hiuksia päästään ja kasatessaan niitä myttyyn hänet valtasi kummallinen tunne. Niinpä erakko kasteli hiusmytyn ja muotoili siitä otuksen. Se ei muistuttanut suoranaisesti mitään olemassaolevaa eläintä, mutta se oli selkeästi jonkinlainen eläin. Erakko antoi sille nimen Suipi ja puhalsi siihen elämän. Samassa Suipi alkoi liikuttamaan raajojaan, joita oli tavan mukaan neljä, ja nykimään päätään. Se kujersi kummallisesti. Hämmästyneenä tuotoksestaan erakko astui muutaman askeleen taaemmas ja tarkkaili otusta pelästyneenä. Kummallinen tunne, joka hänet oli vallannut, oli nyt poissa ja hän ihmetteli kovasti tapahtunutta. Hämmästyneisyyden tilalle tuli ilahtuneisuus ja erakko tuijotti Suipin piirteettömiä kasvoja, joista kuitenkin jotenkin paistoi uteliaisuus. Suipilla ei ollut silmiä, eikä se näin ollen nähnytkään, mutta sillä oli selkeä yhteys erakkoon. Se osasi kävellä suoraan tämän luokse ja nojautua jalkaa vasten. Erakko silitti otuksen selkää ja rakasti sitä heti. Tietämättä mitään Suipin luontaisesta käyttäytymisestä, erakko tarkkaili sitä kiinnostuneena ja innokkaana oppimaan kaiken. Hiljalleen hän oppikin, ettei otus tarvinnut ravintoa elääkseen, eikä näin ollen käyttänyt sitä ollenkaan, ekä se myöskään ulostanut. Erakko ei ollut varma, nukkuiko Suipi koskaan, sillä se kyllä lepäili paikoillaan erakkoon nojautuneena, mutta ei vaikuttanut uneksivan. Erakko ei myöskään uskonut, että sillä oli minkäänlaista unentarvetta. Välillä otus sai kummallisia kohtauksia ja se sinkoili ympäriinsä vailla päämäärää. Sytyttäessään takkaan tulen erakon oli vahdittava tarkasti, ettei otus sinkoaisi tuleen. Suipilla oli tarve veteen. Se oli kasteltava läpikotaisin säännöllisesti, tai se olisi kuivunut ja rapistunut. Muutamaan otteeseen erakko oli joutunut muovailemaan sen takaisin muotoonsa, joska oli unohtanut kastella sitä. Oppineena erakko tiesi nyt paremmin ja piti tarkasti huolta, ettei ystävälleen käynyt pahasti.
Suipin syntymästä huolimatta erakko jatkoi yhä tapaansa istua katselemaan auringonlaskua ja vetelemään irtonaisia hiuksia päästään, kasaten ne myttyyn. Vuosia yhä kului ja erakko jatkoi tyytyväisenä elämäänsä Suipin kanssa, kunnes toinen hiusmytty oli kerääntynyt jo suureksi, ja erakon valtasi jälleen samanlainen tunne, kuin silloin, kun hän oli ensi kerran muovaillut Suipin. Erakko kasteli toisen mytyn, muovaili sen Suipin kaltaiseksi, nimitti sitäkin Suipiksi ja puhalsi siihenkin elämän. Otus liikutteli raajojaan ja nyki päätään kujertaen kummallisesti. Erakko ei astunutkaan hämmästyneenä muutamaa askelta taaksepäin, vaan hymyili ilahtuneesti ja silitti rakkaudella toisen Suipin selkää tämän nojautuessa hänen jalkaansa vasten. Suipit viihtyivät toistensa seurassa ja erakko huomasi niiden luonteissa erilaisia piirteitä. Toinen Suipi oli rauhallisempi, eikä se sinkoillut päättömästi ympäriinsä, mutta tykkäsi juosta metsässä.

Hiljalleen erakko oli muovaillut useammankin otuksen ja puhaltanut niihinkin elämän, nimittäen niitä kaikkia Suipeiksi. Mökki oli täynnä kummallista kujerrusta ja erakko seuraili ystäviensä temmellystä ja toimintaa ja silitteli niiden selkiä, kun ne nojasivat hänen jalkaansa tai käpertyivät viereen makuulle. Suipit oppivat kastelemaan itse itsensä tarvittaessa läheisellä lammella, eikä erakon tarvinnut enää huolehtia siitä. Sen sijaan hän kävi niiden kanssa yhdessä uimassa välillä järvelläkin asti.
Kun erakko lopulta tunsi vanhuuden painavan liiaksi, hän oli ilahtunut huomatessaan kymmenien Suipien käpertyvän ympärille lämmittämään. Erakko silitti niitä kunnes hengitti metsän tahtiin hiljaa ulos viimeisen kerran. Sitten Suipit kantoivat erakon ruumiin ulos, jossa jalkavammainen susi ja muut eläimet saivat nauttia sen ravinnosta. Suipit juoksentelivat metsässä tanssinomaisesti erakon muistoksi, kunnes hänen ruumin rippeet maatuivat lopulta ja Suipit aloittivat elämänsä ilman häntä. Ne kehittyivät ja sopeutuivat ja muuntuivat lopulta oikeaksi eläinlajiksi, joka tarvitsi ravintoa elääkseen ja viihtyivät sekä maalla juoksennellen että vedessä uiden ja lisääntyivät ja kuolivat ja olivat verta ja lihaa. Niille ei koskaan kasvanut silmiä, mutta ne olivat erinomaisia suunnistamaan ja tuntemaan ja aistimaan ympäristönsä ilman näköäkin. Suipit kertoivat kummallisin kujerruksin tarinaa erakosta toisilleen, vaan lopulta hän hävisi ajan mukana, mutta Suipit pysyivät lajina elinvoimaisena, eivätkä silti koskaan häirinneet metsän luonnollista tasapainoa.