Nimetön

Rakastuneen romantikon elämä on rankkaa.
Varsinkin, jos miehellä on rahaa. Kyyniset ihmiset luulevat, että pieni, rosoposkinen, surullinen ja pelokas romantikko haluaa vain rahaa. Kyynisyys tarttuu, ja hetken päästä romantikko alkaa ajattelemaan, mitä muut ajattelevat. Kenelle täällä voi kertoa, ettei raha tee ihmisestä täydellistä? Mitä, jos raha on syy, ettei mies voi olla täydellinen?

Katsoin ystäviäni, he katsoivat romantikkoa. Kieltämättä, se kävi myös minun mielessäni. Mitä, jos tuo surullinen haluaa vain rahaa? Mitä pelättävää hänellä muka oli? Miten niin kaikki edelliset rakkaat olivat huonompia, kuin tuo? Miten tuo voisi olla turvallinen? Romantikko tuli tupakkahuoneeseen. Sanoin tuominneeni hänet ja hän avasi suunsa;

"Minä pelkään. Päivä päivältä minä pelkäsin enemmän ja enemmän kuolemaa. Minä toivoin, että edes yksi olisi huomannut. Mutta hän ei huomannut." "Ei huomannut mitä?" "Hänelle minä olin lelu. Hän ei sanonut sitä, mutta minä huomasin sen. Minä rakastin häntä joskus. Nyt minä vain vihaan häntä." En ollut vielä ehtinyt sytyttää tupakkaani, joten romantikko tarjosi tulta. Kuuntelin häntä. Hän kertoi tarinansa, sitten hän lähti.

Hetken päästä palasin. Minä ymmärsin. Ymmärsin kaiken. En alkuun uskonut, mutta sitten, se iski. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Minä halasin häntä ja toivotin onnea. Raha ei määrittele kumpaakaan osapuolta. Raha toi ainoastaan huolta, siksi minulla ei koskaan ollut rahaa, eikä huolia.

Harmaa kaupunki ympärillä alkoi hitaasti muuttua siniseksi. Kävelin yksin kotiin ja poistin jokaisen numeron kännykästä, paitsi yhden. Romantikon numero oli ainoa, joka sai jäädä. Minä halusin kuulla hänen tarinansa yhä uudelleen ja uudelleen.

Hän soitteli minulle usein. Hän laittoi viestejä, joissa hän kertoi kaiken. Hän kertoi, miten miehellä oli rahaa, miten paljon huolia. Miten hän kertoi olevansa vain tiellä, miten häntä pelotti, mutta mies oli niin lämmin ja turvallinen, ettei hän kuitenkaan pelännyt niin kuin hän oli pelännyt pikkukaupungin sadisteja. Suurkaupunki oli silloin hiljainen ja rauhallinen.

Minä kerroin, että hänestä tulisi onnellinen. Hänellä ei enää olisi mitään pelättävää. Sinisyys alkoi muuttua, se vaihtoi väriä hieman mustemmaksi. Join viimeisen kupin kahvia ja suljin silmäni. "Jonain päivänä," ajattelin. "Minä lähden, enkä enää palaa. Sillä kukaan näistä ihmisistä täällä ei ole minun arvoiseni. Jokainen on tavallaan köyhä, rikkauksissaankin."

Pikkukaupunki oli sinä iltana valkoinen. Istuin romantikon ja hänen rikkaan miehensä vierellä. Oli juhannusyö. Katsoin heitä, hymyillen viinilasin takaa. He eivät nähteet hymyäni. Kiitin illasta yhden lasillisen jälkeen ja lähdin. Määrän päällä ei ollut väliä. Minä olin nuori, humalassa ja hullu. Minä halusin elää samassa pelossa, kuin romantikko oli joskus elänyt. Minä halusin elää saman tuhkimotarinan.

Sinä syksynä pakkasin jokaisen tavarani. Poistin viimein myös romantikon numeron. Minua odotettiin muualle, ja minä myös eläisin sen mukaan. Kännykkä tyhjänä ja tarpeettomana. Ostin kellon ja paiskasin kännykkäni haisevaan veteen, onkikoon joku sen sieltä, mikäli tahtoi.

Minun elämästäni tulisi hetki hetkeltä kyynisempää.
Puoli vuotta armotonta viesti sotaa romantikon kanssa oli auttanut minua kestämään hetken. Vain hetken. Kaupunki oli tuntematon. Suunnistin ensimmäiseen baariin ja join tuntemattomassa paikassa ensimmäisen viinilasillisen, kaikille, jotka olin menettänyt, romantikolle.

Tule onnelliseksi!