Pyykkipoikia vissiin vailla

Minä avaan erään Nummelan anatomian.
Pihtiputaalainen tiiliseinä ja 
vain vähän sisäänajettu.
Olen ratsastanut illan pimeydessä
pysäyttämään rekka-autoa
aavehevosella.
Ei kukaan kysynyt, huvittiko.
Voisin istua oksalla kujertamassa,
kukertamassa,
voisin lähettää laulajan matkaan.
Mutta palava tuli takassa on palava tuli.
Totuus ja rehellisyys, ihan sopivankokoinen.
Kaikkea en hyväksy.
En vaikka äkisisi joku
herkkähipiäisyydestä ja hankalana olemisesta.
Joskus äiti, toisinaan tytär, molemmat minulle
korvaamattomia.
Naurahdin ripustuslenkille,
että vielä pyykkipoikia vissiin vailla.