Minä olen hetki

Runoilija Hiekkakakku

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 26.4.2006

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

Välillä on oltava nyrkkeilijä.
 

Pesuaine, perunajauhot, leipä, maito, makkara. Jos ehdin, niin kello korjauksesta. Kauppakassit painavat kämmeniin syvät urat, porautuvat vanhoihin tuttuihin uomiin. Hiki virtaa huovutetun baskerin alta ja untuvatakki tuntuu liioittelulta. Ympärillä kiireisiä ihmisiä, hukkuvia ihmisiä, ihmisiä, joista ei voi nähdä mitään päällepäin. Seistessäni suuren loskalammikon ympäröimänä minusta tuntuu kuin maailma koettaisi nielaista minut. Jos en tuntisi itseäni jo valmiiksi säälittäväksi ratkeilevine muovikasseineni ja polviin asti märkine housuineni, hypähtäisin kokeeksi. Koettaisin pärskeiden kantomatkaa; voiko yksikään yltää maasta naamalle? Vihdoinkin eteeni kaartaa punainen auto kurakuorrutteella.
- Olisit voinut tulla hieman nopeammin.
- Anteeksi, mutta töissä venyi odotettua kauemmin.
- Pidä nyt viimein kiirettä, ostin jäätelöä.
Niin sanotaan, koska niin kuuluu sanoa. Olen viettänyt iltoja miettien sopivia sanoja ja kirjoittanut ne muistiin. Olen katsonut vieraita ihmisiä liian kauan ja imenyt sellaiset ilmaukset itseeni, joita kapea sanavarastoni ei tunne.

Räkäiset lapset kapuavat takapenkille tönien ja haukkuen toisiaan. Tuijotan laumaa, jonka märät haalarit valuvat tilavan farmariauton hyväkuntoisille penkeille. Tuijotan punaisia poskia, sinisiä silmiä ja märkiä suita. En tunnista heitä omikseni; onko todella mahdollista, että jotain noin rumaa on voinut työntyä minusta? Olenko todellakin kestänyt kaiken kerta kerran jälkeen uudelleen kolmesti?
- Äiti, Riku piirsi tussilla käteensä ja opettaja sanoi, että se ei lähde ikinä pois!
- Juorukello, juorukello!
- Enpäs ole. Äiti!
- Olkaa hiljaa.
- Onko jäätelöä?
- On.
Oikaisen itseni ja tuijotan tuulilasin läpi märkää tietä. Kiedon käteni tiukaksi muuriksi syliini ja koetan muistaa milloin kaikki on tapahtunut. Mieheni käsi vaihdekepillä näyttää suurelta ja voimakkaalta. Kuvittelen sen matkaamaan ihollani, enkä pysty siihen. En pysty tavoittamaan reittejä, joita nuo vahvat, vieraat kädet olisivat kulkeneet.

- Tietokone on minulle!
- Pelasit sillä eilen koko illan, nyt on minun vuoroni.
- Eipäs, kun minä ehdin ensin.
- Riku ja Noora tappelee taas, äiti, Riku ja Noora tappelee!
Talo on kaunis. Sisustuslehden sivuja valjastettuna käytäntöön. Odotan koko ajan, että nurkan takaa pyyhältää kaunis, hymyilevä nainen, joka nappaa huutavan lapsikatraan syliinsä ja rutistaa lujaa. Kyselee kuulumiset ja nauraa täyteen piirretyille käsivarsille ja mitättömille pikkuriidoille. Seison eteisessä kauppakassit kädessä ja odotan. Hetkeäkään mielessäni ei käy, että minä voisin olla se nainen. Että se olisi minun tehtäväni, että minusta täytyisi riittää vielä muillekin.
- Äiti, jäätelöt sulaa. Ne täytyy laittaa heti jääkaappiin.
- Pakastimeen, ääliö.
- Äiti, kuulitko?
Näsäviisaat äänet ja vaativat kädet. Päästän irti muovikasseista ja katson elämänedellytysten vierimistä ympäri laatoitettua lattiaa. Jogurtit, omenat, leipäpaketit. Lapset kiljuvat kummastuksesta ja riemusta. Repivät likaisilla sormillaan auki litran vaniljajäätelöpaketin ja ryntäävät etsimään jotain, millä lohkoa sitä. Jäätelö on sulaa ja heidän jälkeensä jää valkoinen vana.
- Kulta, onko kaikki hyvin?
Kulta?
- Kuulitko? Ehkä sinun pitäisi mennä hetkeksi lepäämään. Minä voin nostella ruoat kaappeihin.
Nyökkään sanoille, jotka tuntuvat viisailta. Astun kokeilumielessä muutaman askeleen ja koetan suunnistaa makuuhuonetta kohti. Tämähän on minun kotini, eikö vain?

Makaan sängyllä, joka on liian pehmeä selän alle. Koetan hakea hiljaisuutta ympärilleni, mutten voi olla kuulematta puhetta, valituksia, huudahduksia, jotka tuntuvat niin viattoman arkipäiväisiltä. Ääniä, jotka ovat niin täynnä mustavalkoisia sävyjä. Minä olen tavannut miehen, joka pystyy näkemään myös väreissä. Olen luullut rakastuvani, mennyt naimisiin ja kadonnut sumuun. Sumun keskeltä avautuvista haaroista on pilkottanut pää, vaikka sen ei mitenkään pitäisi olla mahdollista. Sumu tiukkenee ja mielettömyydet kasaantuvat. Ennalta arvattavaa. Miksi en siis toimisi niin kuin kaikki muutkin? Olisin märkä kuin itse itku; olen varma, että olisin valmis kyyneliin milloin vain. Kuulen oven raottuvan ja vaalimaani pimeyteen ilmestyy valojuova. Kuulen keskenkasvuisten pidätellyt hengitykset ja ymmyrkäiset katseet. Pienet silmät ovat minä hetkenä hyvänsä valmiit paljastamaan jokaisen virheen kuvasta, joka on kuin identtinen niiden lukuisten muiden kanssa.
- Menkää pois, äiti haluaa nyt nukkua.
- Miksi äiti on aina väsynyt?
- En tiedä, menkää nyt vain!
Ovi painuu kiinni, mutta hengitys jää. Painan tyynyt korvilleni, jotta välttyisin kuulemasta.

Minullakin on ollut haaveita. Minulla on ollut käsitys siitä, miten kaiken pitäisi mennä. Omamaalaama skenaario, jota täyttämällä mikään ei voisi mennä pieleen. Mutta mistä sitä voi tietää, että juuri silloin on liian sokea ja liian auki muille astua sisään? Liikaa punaista, ehkä hieman liian vähän valkoista. Öljyvärit eivät selvästikään ole sinun vahvuutesi. Jos ei ole varuillaan, toistaa sen, minkä kuulee totuutena. Eikä aikaakaan, kun suu sanelee mitä tahtoo – vanhasta tottumuksesta. Puhe tulee niin, että öisin on nieltävä sappea, jotta kurkussa tuntuva polte lakkaisi.

- Minä en jaksa enää.
- Mikä nyt on?
- Minä en jaksa. En jaksa, en jaksa, en jaksa.
- Luuletko, että minulla on jumalauta ollut helppoa? Töissä on ollut vaikeaa ja sitten vielä koti kokonaan omalla kontolla. Ihmiset puhuvat. Kyllähän sen nyt näkee minun naamastakin.
- Näkee mitä?
- Että on tuollainen vaimo!
En saa sanottua, etten jaksa hylkiviä seiniä ja limaista puuroa pöydänpinnalla. Etten kestä enää ainuttakaan yötä tuijottaen jylhää selkää, jonka olemassaololle joudun alituiseen keksimään selityksiä. Miksi, miksi, miksi? En voi sanoa mitään sellaiselle, joka kieltäytyy kuulemasta. Katselen kasvoja, jotka ovat rypistyneet lehdenlukuun vaadittavaan vakavuuteen. Jos lakkaisin katsomasta, olen varma, että piirteet sekoittuisivat tasaiseksi massaksi ja häviäisivät pian kokonaan.

Nämä ovat viimeiset hetkeni ilmassa, joka ei koskaan saavuttanut todellista kylmyyttä. Vuodesta toiseen olen maalannut sormellani ilmaan hengityksien huurut, jotta olisin voinut rakentaa elämääni tuttuutta. Olisin halunnut oppia tuntemaan heidät – ja minut.
- Minä menen nyt.
- Mmm.
Oven painuessa kiinni ei märkä jalan alla halua minua enää omakseen. Minä hyppään. Otan pitävän otteen ilmavirrasta ja unohdan painovoiman. Minä hyppään, hyppään, hyppään.

Selite: 
Kategoria: 
 

Kommentit

täytyy kyllä sanoa, että on taitavasti rakennettu ja kirjoitettu novelli. hienoa! pidin :)

Joo-o. Ainakaan ei jäänyt epäselväksi naisen tunteet ja fiilikset. Hienoa, hienoa meininkiä. Kiitos ja kumarrus.

 

Käyttäjän kaikki runot