Syyllisyys

Näkymättömät kyyneleet valuivat poskilleni, kun keräsin rohkeutta. Rohkeutta sanoakseni kahta sanaa. Kahta pientä sanaa. Oikeastaan, minun ei olisi edes tarvinnut sanoa niitä, vain kirjoittaa. Kirjoittaa ruutuun ja painaa sitten enter näppäintä. Näppäintä, joka olisi lähettänyt sen. Lähettänyt ystävälleni. En vain kyennyt tekemään sitä. En tahtonut satuttaa. Kertoa olleeni tyhmä. Kertoa siitä, mistä luulivat jo minun päässeen eroon. Eroon tavastani, joka yhä hallitsee ajatuksiani.

Sain idean. Ehkä maailman huonoimman idean. Aloitin kirjoittamaan. Kirjoittamaan surkeinta tarinaani ikinä. Halusin vain, jotain. En edes itse tiennyt miksi kirjoitin. Kirjoitin vain hetken mielijohteesta. Olinhan hetki sitten kuunnellut tuota samaa ääntä. Halusin sen äänen ulos. Ehkä kuvittelin sen tarttuvan sormieni kautta koneeseeni ja sitä kautta pois minusta. Minusta, jossa se oli jo elänyt vuosikausia.

Kirjoituksessani ei ollut mitään järkeä. Kirjoitin vain mitä mieleeni tuli. Mieleeni tulikin paljon kaikkea. Päällimmäisenä mielessäni oli kuitenkin syyllisyys. Syyllisyys jota en ollut tuntenut yli puolenvuoteen. En tahtonut mitenkään paljastaa kenellekään sitä syyllisyyttä.

Sain kirjoituksen valmiiksi. En ollut ylpeä siitä. En oikeastaan tuntenut mitään. Mitään muuta kuin tuon syyllisyyden piston. Piston nimenomaan. Se oli oikea sana kuvaamaan sitä. Muutama pieni pisto. Syyllisyyden pistellessä tallensin teksti ja lähetin sen kaverilleni