Käperryin pieneksi mytyksi peittoni alle. Yritin tukahduttaa sisälläni olevaa tunnetta, joka oli liian ihana kuolemaan niin pian. Sen oli kuitenkin kadottava. Painauduin tiukemmin seinää vasten. En halunnut tuntea omaa yksinäisyyttäni. Huokasin syvään ja yllättäen tulivat kyyneleet. Itkin hetken. Miksi? Koska tajusin viimein sen, mistä olin jo paljon puhunut. En tiennyt tapaisinko sinua enää koskaan. Tyhjyys vain levisi rinnassani. Käperryin vieläkin pienemmäksi. Yritin olla niin kuin minua ei olisi. Eihän minua tosiaan kohta olisi. Ei ainakaan sinun maailmassasi. Toistin ajatusta mielessäni. Tilanne oli liian tuttu. Joka kerta se oli ollut hieman erilainen, mutta aina sama. Asiat muuttuivat ja joku lähti ja sitten ei kohta enää pidetty yhteyttä. Ei vaihdettu kuulumisia ei edes tervehditty. Yritin täyttää tyhjyyttä edes jollain. Vihata en voinut, enkä olla väliin pitämätön, sillä välitin liikaa. Väliin väärin. Yhä.
En itkenyt kauaa. Ei minulla ollut kyyneleitä paljoa. Sen sijaan hakkasin patjaa, jolla makasin. Hakkasin sitä, jotten hakkaisi jotain muuta. Miksi aina pitää käydä näin? Miksi??
Nyt istun koneella ja kirjoitan. Suurentelen ehkä sanoja, mutta ajatus ja tunne ovat yhä samat. Huutava tyhjyys sisällä. Ammottava aukko, jossa ei ole kohta enää mitään. Jos minulla olisi kyyneleitä, valuisivat ne poskilleni, mutta kun ei ole. Olen itkenyt ne pois jo kauan sitten, eikä uusia ole tullut tilalle. Voivatko kyyneleetkin kadota?
En tiedä mitä teen. Sisällä huutava tyhjyys vaatii itselleen jotain. Vanhat vaihtoehdot alkavat palata mieleen. Houkutus käydä liiankin suureksi. Nyt en vain voisi tehdä niin. Tein niin viimeksi ja sitä ennen, eikä se auttanut. Mitä sitten teen. Millä täyttää aukko sisimmässä? Vai pitääkö minun elää tyhjänä lopun ikäni?
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit