Lumeen

Kylmä tuuli puhalsi kasvojani ja sekoitti hiuksiani. Kovat lumihiutaleet osuivat kasvoilleni, lensivät päin silmiäni. En kyennyt katsomaan eteeni. Katsomaan, mihin astuin. Vaikka ei olisi satanut, niin en olisi pystynyt. Silmäni olivat muurautuneet umpeen. Kyyneleet olivat muuranneet ne.

Askel, sitten toinen. Hitaasti laahustin eteenpäin. Jalkani kuljettivat minua jonnekin. En ajatellut minne. Annoin vain mennä. Halusin unohtaa. Olla tuntematta. Tuntematta pettymystä, vihaa, katumusta. Vihasin sillä hetkellä kaikkea. Itseäni, muita, etenkin kaikkia rakkaimpiani. Vihasin, koska rakastin. Rakastin, koska saatoin vihata. Silti halusin olla tuntematta mitään. Unohtaa kaiken. Unohtaa ja nukkua. Nukkua ikuisesti.

Vajosin polvilleni. Jalkani eivät enää kantaneet minua. Olin kuin kuollut-. Toivoin olevani kuollut. Istuon lumihangessa. Istuin ja itkin. Itkin lohduttomammin, kuin koskaan ennen. Ennen, kuin minut oli petetty. Petetty, eikä kuitenkaan petetty. Ymmärsin hyvin mitä oli tapahtunut ja miksi. Ymmärsin kaiken hyvin. Kuitenkin olin pettynyt. Olin ollut vihainenkin. Todella vihainen. Niin vihainen en ollut moneen aikaan ollut kenellekkään. Olisin vain halunnut kadota. Kadota olemattomiin. Hävitä... Kuolla.

Silmäni painuivat kiinni. Yritin pitää niitä auki vielä. Yritin, koska en kuitenkaan halunnut pois. En haluun, koska rakastin. Rakastin ystäviäni. Suuret kyyneleet tippuivat hangelle. Puhtaalle koskemattomalle hangelle. Silmäni painuivat jälleen kiinni. Väkisin avasin ne vielä kerran. Kaivoin puhelimen taskustani. Silmien painuessa kiinni kiroitin viestin: "Olen pahoillani. Rakas peikko, olet tärkeä. Minä vain en jaksa. Väsyttää aivan kamalasti. Silmäni painuvat kinni, enkä pysty pitämään niitä auki. On kylä. Lumi on kylmäää. En jaksa. Annathan anteeksi?"

Laitan puhelimen takaisin taskuun ja annan kaiken vaallan toisten käsiin. Ummistan silmäni ja makaan hangessa. Kuulen vielä, kuinka puhelimeni piippaa. Joku yrittää soittaa minulle. Vedän syvään henkeä ja nukahdan.