Tyhjyyteen kaikuvat huudot

Synnyin 13 vuotta sitten aivan tavalliseen perheeseen. Mun nimex tuli Heli-Tuulia. Mua sanotaan vaan pelkästään Heliksi. Jotku sanoo kyl mua koko nimellä. Mulla oli rakastavat vanhemmat. Oli siksi koska en oo kuullu mun faijasta sen jälkeen yhtään mitään ku se eros mutsista mun ollessa vielä pieni taapero joku kolme- vuotta. Oon niitten ainut lapsi. En muista faijasta mitään. Mulla on kyl siitä jotaki kuvia mis se leikkii mun kans. Niitäkään ei oo kovin monta. Niisä se näytää tosi nuorelta. Se ei oo muistanu mun synttäreitä eikä mitään muutakaan. Odotin joka vuosi et se tulis kysyin joka kerta mutsilta et ”tuleeks isiki”, mut nyt en enää edes odota. Mä kyl haluaisin nähä sen vieläki, mut se on kyl aika vaikeeta ku mutsi ei oo ollenkaan sen kans missään väleissä. Pari niiten vuotta eron jälkeen mutsi löysi sen nykyisen miesystävänsä. Mä en pidä sitä mun faijana, mut on se omalla siltiki tavallaan. En kyl oikee tiedä mitenkä. Oon aina sanonu sitä Henriksi. Alux mä en millään meinennu tottua Henkaan, koska se oli jotenki niin outoa ku taloon tulee ”uusi isä”. Olin tottunu elämään mutsin kans. Pidin aina kauheen metakan ku näin, et Henkka oli tullu meille. Eikä se oikeen tykänny siitä, että huusin aina. Kerran ku se jäi kattoon mua ku mutsi lähti jonnekki ja mä tietysti huusin koko ajan. Sillä meni hermot ja löi mua ohimoon. Sen jäkleen tietysti huusin kahta kauheemmin. Ku musti tuli kotiin niin juoksin sen syliin ja kerroin mitä oli tapahunu. Se sai kauheen raivarin. No ne sopi sen niin et sil si oo mitään oikeutta lyödä mua. Ei se mitään auttanu. Se jatko lyömistä jonku aikaa, jos olin jotenki inhottava ja vaikea sen mielestä. Mut se loppu jossaki vaihees melkeen kokonaan. Siitä kerron myöhemmin minkä takia.

Mun lapsuus on ollu aika värikästä ja lennokasta. Oon muutanu elämäni aikana viis kertaa ympäri kaupunkia. Kaverit on vaihtunu siinä samalla ja uusia kaveruussuhteita syntyy enään vähän tai ei ollenkaan. En uskalla luoda niitä, koska pelkään menettäväni ne taas jos joudun muuttamaan. Koulua oon samoin vaihanu aika usein. Lukuvuosi siellä ja toinen jossaki muualla. Nyt oon menossa yläasteelle ja sinne meno pelottaa.

Koulussa en oo mikään hyvä. Mulla on lukihäiriö ja kävin sen takia tukiopetuksessa harjoittelemasa oikeinkirjotusta aina kuudenteen luokkaan asti. Olin aina jotenki vaivaantunuu ku se ope tuli hakemaan mua luokasta. En halunnu näyttää niille muille, et oon jotenki ”heikompi”. Tais ne musta puhua jotaki selän takana, tai siltä musta ainaki välillä tuntu. Välillä mua kiusattiinki. Mitä en silloon vie tajunnu.

Kesäsin kävin seurakunnan järjestämillä leirellä ja joskus talvella ku on koulusta hiihtoloma. Siellän ihan kiva olla ja se on tavallaan mulle helpotus päästä välillä pois himasta. Sieltä saan aika usein kaverita ainka sen leirin ajaks. Sit sovitaan, et nähään seuraavalla leirillä ku semmnonen järjestetään. En oikeen tiedä et uskonko Jumalaan. Se on niin vaikee asia käsitellä. Eikä meillä himas oikeen puhuta siitäkään.

Mun elämä muuttu sen jälkeen ihan totaalisesti, ku mutsi ja Henkka sai vauvan. Vähä sen jälkeen ku ne oli menny naimisiin. Sulle tulee varmaan sellanen ole, et en olis onnelinen siitä et musta tuli isosisko. Totta kai mä oon onnellinen siitä. Olihan se mulle aikamoinen yllätys ku sain kuulla et musta tulee isosisko. En meinannu oikeen uskoo sitä todeks. Henkkaki muuttu sen jälkeen toisenlaiseks. Ja siitäki oon onnellinen. Se ei lyö mua enään. Tottakai se suuttuu mulle vieläki välillä, mut se lyö mua tosi harvoin.

Mutt siltiki musta tuntuu siltä, et kulkisen pimeetä ja kosteeta tunnelia pitkin. Joku pieni kynttilän pätkä kädessä, joka sammuu pian. Sen jälkeen joudusin jatkaa matkaani pimeässä ilman valoa ja toivonen, että jossain tulisi aukko mistä näkisin edes jonkunlaista valoa omaan elämääni. Pääni on täynnä kysymyksiä joihin yritän epätoivoisesti etsiä vastauksia. Pelottaa. Mieli on maassa ja toivoisin, että voisin mennä syvimpään maanrakoon ja pysyä siellä edes jonkun aikaa. Toivon joka päivä et löytäsin ulos tästä pimeestä maailmasta.

Toisaalta tunnen itseni heikoks ja erillaiseks ku muut. Musta tuli liian aikaisin ”aikunen”. Jouduin ottamaan vasttuuta omasta elämaästä liian aikasi. Ja välillä taas tuntuu siltä, et en kuulu oikeen mihinkään. Himakaan ei välillä oikeen tunnu et kuuluisin sinne. Kaikki on etästä ja on vaikee saada yhteyttä muihin. Se masentaa mua entisestään.

Asiasta viidenteen mä voisin kertoo mun mutsista, Henkasta ja siitä vauvasta. Kertosin muuten faijastaki jos tietäsin siitä jotaki. Mun mutsi on nyt 35 vuotias ja se on ammatiltaan kätilö. Henkka on 34 vuotias ja ammatiltään lääkäri. Tää uusin tulokas on Jemina se täyttää pian kaks.

Nyt oon kohta vuoden yrittäny ettiä mun faijaa ja luulen ja toivon hartaasti, et löydän sen vie joskus. Ei se helpoo tuu olemaan ku mutsi ei halua puhua siitä. Mustin mielestä mun elämä olis helpompaa ilman sitä.

Mä en kyl ymmärrä minkä takia. Se sanoo, et sulla on uus nyt isä ja mitä sä sitä etit ku ei se kuitenkaan välitä susta, ja jos se olis yhtään välittäny susta niin se olis pitäny yhteyttä meihin eronkin jälkeeen. Ja sitä mieltä tuntuu olevan osa niistä harvoista kavereistaki. Ku kerroin et oon yrittäny ettii mun oikeeta faijaa. Mietin välillä, et miltä se näyttää nykyään. Ei se varmaan hirveesti oo muuttunu.

Meidän perhees jos tätä voi sanoa perheeks niin ei hirveesti puhuta mistään meneestä tai mikä on ollu vähänki vaikee asia. Oon hirveen utelias ja haluan tietää asioista. On paljo sellasta mitä haluaisin tietää. Mut miten mä voin saada tietää mitään ku tuntuu et ei saa oikeen puhuu mistään mikä mua kiinostas. Kyl mä vie joskus otan niistä selvää, sit ku oon isompi. Heh tuntuu oudota sanoa et ”- sit ku oon isompi.” Mun mielestä oon ihan tarpees iso kuulemaan ne tosi asiat sellasena ku ne on. En oo enään mikään viis vuotias natiainen jolle pitää sepittää jotaki ihmeelistä. Susta tuntuu varmaan aika oudolta koko tää stoori mitä oon jo tähän asti kertonu. On tää mullekki ottanu aika koville. En oo kovinkaan monelle kertonu koskaan näin paljoo. Mut toisaalta tää on tuntunu siltä et pääsen ees osasta takaasta eroon mitä kannan sisällä. Oon kuullu sanonnan et ”sama vanha juttu vahvistaa, se sua mikä ei tuhoa”. Kait se sit pitää paikkansa. En oo ainakaan vielää kuollu ku oon kertonu tätä sulle.

Tulevaisuudesta en oikeen vie tiedä, et mitä haluan siltä tai mitä haluan tehä isona. En oo oikeen ajatellu sitä ihan tosissani. Oon sellanen, et elän päivän kerrallaan ja katon mitä se tuo tullessaan. Jotaki pieniä tavotteita oon yrittäny laittaa ittelleni. Jotenki kaikki vaan ei mee niin ku pitäs aina on jotaki mikä sit pilaaki kaiken. Jos mä oon ihan rehellinen sulle niin oon menettäny uskon tähän elämään ainaki toistaseks. Kyl siltiki jotenki uskon et aurinko paistaa vie mullekki joskus tosin aika kovien kolhujen kautta.