Kaksi viikkoa,
nuo ihanat viikot.
Oltiin kokoajan lähekkäin,
viikot kului...
Elämä hiljeni,
miltei loppui.
Halailtiin,
suudeltiin,
ja rakasteltiin raivokkaasti.
Tuli sunnuntai.
Päivä, jolloin erosimme.
Liekkimme laantui.
Kyynel vieri poskellani,
toinen toistaan märempänä.
Kunpa vain näkisin Sinut pian,
että näkisin Sinut,
ja Sinun silmäsi.
Silmäsi, joilla valtaat minut.
Katseesi, jolla saat minut itkemään...
Onnesta.
Kunpa näkisin Sinut,
ja Sinun hymysi.
Hymysi, joka pelastaa.
Pelastaa, huononkin päivän.
Kunpa jo kuulisin..
Kuulisin naurusi.
Se ihana ja taivaallinen naurusi,
naurusi, joka saa minut hilpeäksi..
Naurusi, joka poistaa ikävyyden.
Kun saatoin Sinut junalle,
ajattelin..
Ajattelin, miksi saatan Sinut.
Saatan Sinut junaan,
joka vie Sinut kauas,
kauas pois läheltäni...
En osaa edes kirjoittaa kirjoittaa kirjettä,
Sinulle Rakkain.
Teen kaikkeni hyväksesi,
mutta en tuhoa itseäni..
Enkä Sinua.
En jatka tätäkään enää.
En näe kunnolla tekstiäni...
Silmäni itkevät...
Mutta Rakastan mä Sua kuitenkin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
