Matka

On ilta.
Istun kahviossa.
Kuuntelen soittoa,
soittoa kitaroiden,
soittoa sivarien.
Ihmisten jotka nauttivat,
nauttivat elämästä ja musiikista.
Joskus lauletaan,
lauletaan ilman sanoja,
lauletaan kuins sisällä velloisi meri vallaton.

Ääniä kaukaa...
Kaukaisia kaikuja,
kaukaisia haikuja,
haikuja kadonneiden sielujen.
Sielujen jotka ovat onnellisia.
Onnellisina ruumiinsa jättäneitä,
niitä jotka ovat matkansa kulkeneet,
matkansa maan päällä.

Lyhyen,
mutta merkityksekkään.
Lyhyen,
mutta ah,
niin ihanan.
Matkan,
jonka haluan uusia.

Elän kun kirjoitan.
Puran tunteeni paperille.
Tukahdetut tunteeni,
tunteeni jota ei ole kukaan kuuntelemassa,
eikä jakamassa,
eikä tuntemassa.

Odotan,
odotan ihmistä joka on lähelläni,
joka on kuuntelemassa,
joka jakaa tunteensa kanssani.
Joka puhuu, ja kuuntelee.
On vierellä kun sitä tarvitaan.
Ihminen joka on oma itsensä,
itsensä, peittelemättä vikojaan,
korostamatta paremmuuttaan.
Ihmisen, jonka silmät kiiluu,
joka on rinnallani ainiaasti.

Yksinolo ei ole ihanaa.
Se pistää miettimään,
miettimään, missä on vika kun on yksin...
Kaksinolo on ihanaa ja autuasta,
on joku jonka syliin käpertyä,
olla vain...
Miettimättä mitään.
Tuntea hellät kosketukset hiuksilla,
kuulla ihania ja pehmeitä sanoja.
Olla vain,
ja nauttia kaikkein yksinkertaisimmistakin asioista.