En uskalla sanoa sulle enää mitään.
Olen päättänyt tehdä itsestäni hyvän ihmisen.
Ihmisen, joka ei huuda miehelleen vaan antaa sen lepuuttaa raskaita aivojaan sohvalla.
Ihmisen, joka huolehtii että kirjahyllystä on pyyhitty pölyt ja WC'n pöntöstä voi janoisempi juoda.
Ihmisen, jota äidiksikin kutsutaan.
Äidin, joka tarjoaa lapselleen monipuolista ravintoa;
kastiketta soijarouheesta, salaattia kauden kasviksista.
Äidiksi, joka keskittyy lapsen sijaan kissanristiäisissä ja kylissä juoksemiseen voidakseen vertailla välikausipukuja.
Äidiksi, joka kyllästyi vastaamaan kysymyksiin "no mitä teillä muka on, kotonahan te ootte!"
Äidiksi, joka ei anna syödä kylmiä nakkeja TV'n edessä.
Reippaaksi äitipuoleksi joka järjestää lainalapsille aktiviteettia isän maatessa sohvalla.
Äitipuoleksi, joka ottaa kaiken vastaan sanomatta takaisin.
Päivän askareiden jälkeen avovaimoksi, joka tahtoo anaaliseksiä aamuyöhön asti.
Ihmiseksi joka herää seitsemältä aloittaakseen kaiken alusta.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
No on siinä vaatimuksia kerrassaan.Ei kait tuota loputtomiin jaksaisi. Hyvää tilitystä silti.
Mitä se onni on...?
Olisikohan se kaiken jakamista, toisen huomioimista? Mutta vaikeaa se on, helppo vain ajautua omiin lokeroihin ja kääntää katseensa aina kuin vain voi.
Elämänmakuinen runosi tosiaan... näin miehenkin pakko yrittää samaistua, vaikkei osaakaan, eikä pystykkään. Pidin ja kammosin yhtä aikaa.