Kuinka voikaan olla näin ikävä,
yhä, vaikka siitä on jo aikaa.
Minun pitäisi olla kai jo unohtanut,
pyyhkinyt mielestäni.
Mutta ne päivät olivat elämäni onnellisimmat,
kauneimmat.
Kuinka voisin unohtaa?
Hymyillen muistelen ensimmäistä kertaa,
kun kahvilassa istuttiin,
käteni tärisivät niin, että tuskin sain kallistettua kuppia huulilleni.
Yritin esittää itsevarmaa,mutta näit lävitseni.
Tiesit kuinka lähestyä, vaikka kuulin tärinän myös sinun äänessäsi.
Se oli täydellistä,
niin täydellistä.
Muistuu mieleen myös hetki meistä
rannalla kävelemässä.
Hulluteltiin, saimme toisemme nauramaan.
Joka hipaisusta, katseesta tiesin,
kuinka oikeaa se oli, kuinka aitoa,
kuin se olisi tarkoitettu tapahtuvaksi.
Suljen silmäni ja hymyilen
voin melkein kuulla puhelumme
aina muilta salassa.
naurettiin, kerrottiin tarinoita
ja aina vain enemmän,
vähitellen ja aina vain
pienen palan kerrallaan
Rakastuttiin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
kyllä tämä minusta ainakin on ihan runo :)
hieman voisi noita säkeistöjä keventää, tekisi vaikka neljä säkeistöä tai rivittäisi useammin, en tiedä..mutta tämä toki vain minun ajatukseni :) tekisi tekstistä ehkä hieman helppo lukuisemman ja ilmavamman näköisen.
kuvauksesi on kuin pala menneisyyttäni
pidin.
Kuin omasta elämästäni, ja niin tahtoisin joskus nuo hetket takaisin. Tämä on runo, ja liikutuin. Aitoa tekstiä. Ja kyllä, se tunnekin on aitoa, niin tahdon uskoa.